Aikuiskoulutuksen opon työhön tutustumassa

 Osana oppilaitosharjoitteluani pääsin keskustelemaan Koulutuskeskus Salpauksen opinto-ohjaaja Eija Tammisen kanssa hakevasta opinto-ohjaustyöstä.

Eija Tamminen on tehnyt opinto-ohjausta liiketalouden opettajan uransa jälkeen useiden vuosien ajan. Hänen työnkuvansa ydin on hakeva toiminta eli uusien opiskelijoiden löytäminen ja koulutukseen hakeutuvien ohjaaminen. Jo kirjoilla olevien tutkinnon suorittajien opintojen ohjaamisesta (lähinnä henkilökohtaistaminen) vastaavat alojen ohjaavat opettajat tai vastuukouluttajat.

Opinto-ohjaajan työnkuva

Hakevan toiminnan opon työnkuva on monipuolinen ja muotoutunut vuosien varrella löytyneiden hyvien käytäntöjen ympärille. Opon on tärkeää olla siellä, missä koulutuksen tarvitsijatkin ovat. Hänellä onkin muutamia vakituisia päivystysaikoja. Maanantaisin Salpauksen opo päivystää iltapäivät Hämeen TE-toimistossa, jossa neuvoo työkkärin asiakkaita koulutusvaihtoehdoista ja esim. rahoitusmahdollisuuksista. Keskiviikkoisin TE-toimistolla on päijäthämäläisten koulutuksen tarjoajien OpinOvi -verkoston päivystys, jossa koulutuksen tarjoajat vuorottelevat. TE-toimistolla ei enää ole palveluksessaan omia koulutusneuvojia, joten oppilaitosten on täytynyt jalkautua sinne itse. Näistä päivystyksistä ilmoitellaan esim. paikallisen mediatalon menoinfossa ja sosiaalisessa mediassa, mutta suuri osa neuvottavista on tullut TE-toimistoon muita asioita hoitamaan.

TE-toimisto järjestää myös säännöllisesti Koulutustori -tapahtumia, joihin kutsutaan toimiston asiakkaita henkilökohtaisesti. Myös näihin opinto-ohjaaja osallistuu.

Hakevan toiminnan opo on usein koulutukseen hakeutujan ensimmäinen kontakti oppilaitokseen. Opolle tulee paljon sähköposti- ja puhelinkyselyitä - usein silloin, kun kysyjä ei tiedä mistä muualtakaan asiaansa kysyisi. Opo ohjaa kyselyt oikeaan osoitteeseen tai vastaa niihin, jos asia on hänen osaamisalaansa. Usein kyselyt koskevat opiskelun arjen yksityiskohtia, esim. poissaolojen korvaamista tai lähipäivien ajankohtia. Näihin kyselyihin osaavat alan kouluttajat vastata paremmin ja tarkemmin.

Jos asiakas tarvitsee ohjausta koulutusalan tai esim. rahoitusmuodon valinnassa, hän voi myös varata opinto-ohjaajalle ohjausajan. Opo voi myös järjestää hakeutujalle tutustumiskäynnin häntä kiinnostavalle koulutusalalle, ja tarvittaessa vaikka mennä mukaan tutustumaan. Moni henkilökohtaista neuvontaa tarvitseva on hankalassa tilanteessa, esim. vaihtamassa ammattia terveyssyistä tai palaamassa työelämään pitkän poissaolon jälkeen. Opinto-ohjaajan asiantuntevat neuvot ovat arvokasta tukea.

Hakevan toiminnan opolle on erittäin tärkeää rakentaa ja ylläpitää hyviä verkostoja niin oman organisaation sisällä kuin yhteistyökumppanienkin keskuudessa. Kun koulutusaloja on valtavasti ja esim. eri rahoitusmuotoja koskevat säädökset muuttuvat jatkuvasti, opinto-ohjaajan on tärkeää panostaa verkostoihin. Viime aikojen muutokset omassa organisaatiossa ovat vaikeuttaneet opinto-ohjaajan työtä, kun esim. irtisanottujen henkilöiden mukana häviää samalla paljon tietoa alojen aikuiskoulutuksesta. Toisaalta opinto-ohjaaja pitää aktiivisesti yhteyttä esim. etsivän nuorisotyön, nuorisopalveluiden, erilaisten projektien sekä kuntouttavan työtoiminnan ohjaajiin ja tiedottaa mm. alkavista koulutuksista. Sähköpostilistat ovat tärkeitä työkaluja.

Aikuiskoulutuksen markkinoinnin lisäksi Eija Tamminen on yrittänyt keventää myös nuorisoasteen koulutuksen opinto-ohjaajien markkinointikuormaa. Yhteishaun tulosten selvittyä hakijoille järjestetään ns. zoomausinfoja, joissa autetaan ilman koulutuspaikkaa jääneitä asiakkaita löytämään muita vaihtoehtoja. Yksi toimiva tapa markkinoida koulutuksia yläkoululaisille on Linkku-älybussin käyttö. Linkku on Salpauksen, LAMK:n ja Peruspalvelukeskus Oivan liikkuva palveluympäristö, jolla voidaan viedä koulutusesittelyt kaukaisemmillekin kouluille. Linkkuun saadaan esim. näytille opiskelijoiden työnäytteitä tai videoita netistä pyörimään. Linkku on kiinnostanut myös esim. varusmiehiä koulutusesittelyilloissa.

TE-toimisto ostaa jonkin verran ns. ohjaavia koulutuksia, joiden tarkoitus on auttaa aikuisia asiakkaita löytämään itselleen uusi, ammatillinen suunta. Hakevan toiminnan opo järjestää näille ohjaavan koulutuksen ryhmille tutustumiskäyntejä Salpauksen koulutusaloihin osana koulutusmarkkinointia. Näitä ryhmiä voi olla parikin viikottain.

Opo järjestää jatko-opintoinfoja Salpauksen omille opiskelijoille ja tutkinnon suorittajille. Hän on toisinaan mukana myös nuorisoasteen opiskelijoiden infoissa kertomassa aikuiskoulutuksesta. Hyvässä jatko-opintoinfossa pitäisi olla mukana myös alan oma opettaja, joka tuntee alan parhaat koulutuspolut kokemuksensa kautta.

Opinto-ohjaajan työnkuvan muuttuvia palasia ovat erilaiset alueelliset infotilaisuudet, esim. Heinolan TE-toimisto, Jyränkölän settlementti, erilaiset messut tai vaikkapa toritapahtumat. "No mitäs teillä sitten on tarjota?" on yleinen, mutta vaikea kysymys.

Maahanmuuttajat ovat kasvava asiakasryhmä, mutta heidän hyvä palvelemisensa vaatisi opinto-ohjaajaltakin erityisosaamista. Esimerkiksi kielitaidon tason tai aiemman työkokemuksen selvittäminen voi olla haastavaa.

Millaista on hakevan toiminnan opon työ? 

Opinto-ohjaajan työ on itsenäistä, vastuullista, hyvää organisointikykyä vaativaa ja myös yksinäistä. Läheisiä työkavereita ei oikeastaan ole, ja kun työpisteen sijainti vaihtuu vähän väliä, kahvituntiyhteisöllisyyskin jää ohueksi. Työparin puute tuntuu paitsi sosiaalisesti, myös monessa työtehtävässä. Olisi todella tärkeää, että voisi esim. suunnitella ja valmistella asioita oman tiimin kanssa. Salpauksessa opinto-ohjaajilla on 6 kertaa vuodessa 1,5 h pituinen työnohjaus, joka onkin hyvin tärkeä.

Työssä jaksamisesta on Eijan mukaan tärkeää huolehtia. Yksi konkreettinen keino on merkitä kaikki tiedossa olevat työtehtävät kalenteriin ja varata niille riittävästi aikaa. Esimerkiksi vakipäivystysten ympärille pitää varata aikaa myös paikasa toiseen siirtymiselle ja ruokailuille. "Tyhjän nauraminen kahvitunneilla" on myös tärkeää työhyvinvoinnin kannalta. Opinto-ohjaajan työssä eivät Eijaa kuormita asiakkaat, vaan kaikki aikaavievä "sälä", esim. tapahtumainfojen naputtelu viikottaisista päivystyksistä. Eija pitää tarkkaa kirjaa työaikansa käytöstä ja mm. aikatauluttaa työtehtävänsä ja huolehtii seurannasta.

Opon työssä on Eijan mukaan ollut keskeistä oppia kuuntelemaan asiakasta kiirehtimättä tuputtamaan valmiita ratkaisuja. Hän muisteli lämmöllä oman opinto-ohjaajakoulutuksensa kuunteluharjoituksia. Etenkin toritapahtumissa ym. kaoottisissa tilaisuuksissa opon saattaa helposti vastata asiakkaan ensimmäiseen kysymykseen vaikkapa oppisopimuksen rahoituksesta, vaikka asiakkaalla saattaa olla paljon laajempia kysymyksiä mielensä päällä. Tärkeää on olla kiinnostunut kuuntelemaan, millainen tausta ja tavoitteet asiakkaalla on ja etenkin sitä, mitkä asiat hänellä sujuvat/ovat vahvuuksia. Terveysasiat huolettavat monia ohjattavia, koska esim. alanvaihtajien pitää rahoituksen saadakseen löytää sellainen koulutusala, jossa kyseinen terveyssyy ei tule esiin. Usein pitää myös pohtia asiakkaan mahdollisuuksia työllistyä kyseiselle alalle, etenkin jos TE-toimiston on tarkoitus rahoittaa koulutus. Hyvä opo kuitenkin ymmärtää ja tukee, jos asiakkaalla on aito intohimo alalle.

Tää on tää maailma - opo ja yhteiskunta

Yksi opokoulutuksen tehtävistä käsitteli yhteiskuntaa, jossa toimimme. Tässä ajatuksiani artikkeleista ja pääkirjoituksista, joita tehtävää varten etsin.

Yhteiskunta: Yhteiskunnan arvot muuttuvat – oletko valmis?

http://www.taloustutkimus.fi/ajankohtaista/uutiskirje/uutiskirje-helmikuu-2015/yhteiskunnan-arvot-muuttuvat-ole/

Taloustutkimus Oy julkaisi helmikuussa 2015 Valuegraphics –tulevaisuusraportin, johon on koottu Taloustutkimuksen keräämää uusinta trenditietoa yhteiskunnan arvoista ja kuluttajien ajatusmaailman muutoksesta. ”Tuskin koskaan historiassa nuorten ja vanhojen arvomaailmoissa on ollut niin suuret erot kuin nyt. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että eri-ikäiset ihmiset ovat syntyneet ja kasvaneet niin erilaisina aikoina. Nuorimpien ja vanhimpien ihmisten arvomaailmat ovat kuin yö ja päivä. Yhtenäisyyttä ja kurinalaisuutta korostavaan, työkeskeiseen kulttuuriin kasvaneiden vanhempien ihmisten voi olla vaikea ymmärtää nuorten yksilökeskeistä, liberaalia tässä ja nyt -arvomaailmaa ja päinvastoin.”

Raporttia esittelevässä uutiskirjeessä todetaan, että koska yksilön arvot lujittuvat 17-20 ikävuoden paikkeilla, tutkimuksen tulokset antavat vahvoja viitteitä siitä, millaisia ovat työelämässä olevien ihmisten arvot vuonna 2025. Elämyshakuisuus, onnellisuuden tavoittelu, yksilöllisyys, ihmiskeskeisyys ja hauskanpito ovat nuorille tärkeitä nyt – todennäköisesti myös tulevaisuuden työelämässä. Kun sitoutuminen organisaatioihin (esim. valtioon, työpaikkaan) heikkenee, maailma ja työelämä muuttuvat.

Mitä ajattelen? Nuorten ikäluokkien arvojen muutos näkyy jo monilla elämän näyttämöillä. Esimerkiksi suomalaisen yhteiskunnan kantavia voimia ollut yhdistystoiminta vetelee viimeisiään (esim. PRH on ilmoittanut poistavansa keväällä 2017 rekistereistään jopa 40 000 käytännössä toimintansa lopettanutta yhdistystä). Sitoutuneita vastuunkantajia on yhä vaikeampaa saada esimerkiksi urheiluseurojen tai vanhempainyhdistysten toimintaan mukaan. Elämyshakuisia kokeilijoita kyllä tulee esim. seurojen lajikursseille, mutta he eivät useinkaan jää mukaan toimintaan pitkäjänteisesti.

Tässä ja nyt –eläminen näyttäytyy koulutusmaailmassa esim. siten, että usean kuukauden väliaika kevättalven yhteishausta koulutuksen alkamiseen elokuussa koetaan usein tuskastuttavan pitkäksi. Nuoret tekevät elämänmuutoksia rohkeasti, usein kovin lyhyellä harkinta-ajalla. Jäykät ja hitaat prosessit ja rakenteet sopivat huonosti heidän maailmaansa. Siksi esim. koulutusreformiin kuuluva jatkuva haku muille kuin perusopetustaan päättäville opiskelijoille on minusta hieno ajatus. Ryhmäytymisen ja opintoihin kiinnittymisen kannalta sitä tosin on hyvin haasteellista toteuttaa. 

Nuorten sitoutuminen omaan oppilaitokseen ja koulutukseen riippuu tietysti heidän arvoistaan. Opiskelijan elämä on täynnä valintoja ja voimistuvat yksilölliset oppimispolut pakottavat tekemään yhä enemmän tärkeitä valintoja. Vanhempien ikäluokkien edustajat tekevät koulutuksessa usein selvästi turvallisuushakuisempia valintoja – jotka tähtäävät mahdollisimman varmaan työpaikkaan, eivät edellytä muuttamista kotiseudulta, eivät vaaranna opintojen suunnitelmien mukaisesti. Nuoremmat saattavat esim. keskeyttää opintonsa puoleksi vuodeksi lähteäkseen reppureissulle maailmalle. Jos keskeytystä ei myönnetä, he uskaltavat erota oppilaitoksesta. On ehkä turha odottaakaan nuorilta kovin tiukkaa kuriin ja ulkopuolelta annettuihin ehtoihin sitoutumista. Sitoutuminen on välttämätöntä - motivaation kuitenkin pitäisi olla sisäistä.

Koulutus: ”Ammattikouluilla edessä kovat säästöt ja uudistus – katso 30 koulun kriisilista”

http://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005016874.html?utm_medium=social&amp%3Butm_content=www.hs.fi&amp%3Bshare=0b3faa41c2904642014aba6a2c546df8&utm_source=facebook&utm_campaign=facebook-share

Ammatillisen koulutuksen koulutuksen järjestäjä- ja toimipisteverkko on harventunut ja harventumassa entisestään. Opetusministeriö teki keväällä 2016 kaikille 170 ammatillisen koulutuksen järjestäjällä ns. stressitestin, jonka tulosten perusteella se on aloittanut nyt neuvottelut 30 ns. kriisikoulun kanssa. Näiden koulutuksen järjestäjien taloustilanne on todettu stressitestissä huolestuttavaksi ja neuvotteluissa pohditaan yhdessä opetusministeriön kanssa tarvittavia sopeutustoimia.

Järjestäjäkenttä on muutenkin suurten mullistusten kohteena. 10 vuotta sitten koulutuksen järjestämislupa oli 235 organisaatiolla, nyt se on 166:lla. Ammatillisen koulutuksen rahoitusleikkaukset ja käynnissä oleva koulutusreformi ovat pakottaneet koulutuksen järjestäjiä tekemään radikaalejakin muutoksia. Suuret koulutuksen järjestäjät ovat pystyneet sopeuttamaan talouttaan jo hieman etukäteen, pienemmillä, usein yksityisillä koulutuksen järjestäjillä ei pelivaraa juuri ole. Isoista organisaatioista on helpompi löytää säästömahdollisuuksia hallinnosta ja tiloista leikkaamalla, pienillä koulutuksenjärjestäjillä ei usein ole muuta vaihtoehtoa kuin lähiopetuksen leikkaaminen ja yhdistyminen toisten pienten oppilaitosten kanssa. Oppilaitokset ovat pyrkineet välttämään aloituspaikkojen vähentämistä, mutta siihenkin on jouduttu turvautumaan.

Koulutuksen tarjonnan heikkeneminen ja toimipisteverkoston harveneminen ovat suuria asioita etenkin syrjäisempien maakuntien nuorille ja työnantajille. Jos lähellä ei ole tarjolla ammatillista koulutusta tai tarjolla on vain harvoja aloja, riski jäädä peruskoulun jälkeen kotiin kasvaa. Työnantajille koulutuksen väheneminen toimialueella tarkoittaa vaikeuksia uuden, pätevän työvoiman palkkaamisessa.

Mitä ajattelen? Valtakunnallinen koulutustarjonta on saatava säilymään riittävällä tasolla. Perustelut:

-         Pitkät koulumatkat ovat usein mahdottomia. Julkisen liikenteen yhteydet heikkenevät koko ajan, tosin jotkut uudet toimijat ovat tuoneet positiivisia pilkahduksia. Kuitenkin liian pitkäksi hankalien kulkuyhteyksien takia venyvät koulupäivät ovat yksi tärkeimmistä keskeyttämisen syistä esim. omassa toimipisteessäni. Etenkin heikossa opiskelukunnossa olevilta on kohtuutonta odottaa aamukuudelta lähtevään bussiin ehtimistä. Esim. Nastola-Asikkalan kk –väli on monelle lähes mahdoton kulkea. Samaan aikaan oppilaitokset ovat joutuneet karsimaan asuntolapaikkojen tarjontaa. Esim. Salpauksessa on asuntolamahdollisuus enää yhdessä toimipisteessä entisten kolmen sijaan. Toimipisteverkon harveneminen koskee kovimmin juuri syrjäseutujen nuoria, joilla muutenkin on tutkimusten mukaan usein heikoimmat eväät koulutuspolulleen.

-        Asuinpaikka ei voi määrätä ammattia. Koulutustarjonnan jakautuminen alueellisesti ei vastaa tämän päivän työvoiman kysyntää tai koulutuspaikkojen vetovoimaisuutta. Historian painolastin purkamisessa riittää tekemistä. Esim. Asikkalassa koulutetaan luonto-ohjaajia, vaikka alan työpaikkoja on alueella varsin niukasti. Pitäisikö Asikkalan nuorten sitten kouluttautua luonnonvara-alalle, koska matka muihin kouluihin on kohtuuttoman vaikea? Entä miten nuoren taipumukset, taidot, kiinnostuksen kohteet ja rajoitteet voidaan huomioida, jos kotiseudulla on tarjolla niukasti koulutusta?

Mitä ajattelen? Reformin mukanaan tuoma tutkintouudistus on aika hyvä asia. Perustelut:

-          Tiukka, suppeiden tutkintojen järjestelmä on aikansa elänyt. Ammatillisen koulutuksen reformissa esitetään tutkintorakenteen laaja-alaistamista ja yksinkertaistamista. Lisätietoja: http://www.minedu.fi/OPM/Tiedotteet/2016/08/tutkinnot.html . Raportissa Ehdotus uudeksi ammatillisen koulutuksen tutkintorakenteeksi (OKM) todetaan seuraavasti: ”2000-luvulla tutkintojen määrä on kasvanut merkittävästi. Samaan aikaan työelämä käy läpi murrosta, joka näyttäytyy työtehtävien monialaistumisena ja urapolkujen yksilöllistymisenä. Työtehtävät ovat nykyisin harvoin niin rajattuja, että niissä osaamisen kasvattaminen olisi tarkoituksenmukaista rajattujen ja verrattain kapeiden tutkintojen avulla.” Uskon, että kapea-alaisista tutkinnoista irtautuminen voi helpottaa riittävän monipuolisen koulutustarjonnan turvaamista tulevaisuudessakin. Kun ammattiin liittyvien käytännön taitojen oppimisen on määrä siirtyä yhä suuremmalta osin työpaikoille ja ennen ammattitaitoa yksityiskohtaisesti siirtäneistä opettajista tulee enemmän oppimisen ohjaajia ja valmentajia, joustavuus lisääntyy. Jos kouluilla ei tarvitse olla täydellistä oppimisympäristöä kaikkien kyseisen ammatin osataitojen oppimiseen eikä opettajien tarvitse hallita kaikkien ammattien kaikkia taitoja viimeistä piirtoa myöten, voidaan koulutustarjontaa sopeuttaa työelämän, opiskelijoiden ja yhteiskunnan tarpeisiin.

Haaveenani on, että opiskelija voisi kasata itselleen oikeasti yksilöllisen, hänen vahvuuksiensa ja tavoitteidensa varaan rakentuvan ammatillisen tutkinnon, jossa olisi mahdollisimman vähän tarpeettomia, joustamattomia rakenteita. Minkä alan koulutus hänellä silloin olisi? Tai mikä on tutkintonimike? En usko, että sillä tulee tulevaisuudessa olemaan yhtä paljon väliä kuin nykyisin. Esim. oma koulutusalani (luonto-ohjaajien koulutus) ei ole sellainen, että sillä työskenteleviltä vaadittaisiin muodollista pätevyyttä. (esim. hoito- tai sähköala ovat toki eri asia turvallisuussyistä). Luonto- ja ympäristöalan koulutuksessa onkin jo valmiiksi paljon valinnaisuutta. Ehkä jatkossa opiskelija tulee oppilaitokseen oikeasti etsimään itselleen juuri sellaista osaamista, jota juuri hän tarvitsee, ja hankittuaan sen voi siirtyä joustavasti työelämään esim. portfolio-tyyppisen osaamistodistus mukanaan.

Työelämä ja työllisyys: Joustavat työmarkkinat syntyvät jo koulussa

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000004885045.html

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa referoidaan OECD:n vuoden 2016 Suomi-raporttia, jonka mukaan työpaikkansa menettänyt työllistyy Suomessa useimpia muita OECD-maita nopeammin. ”Tällä vuosituhannella lähes viisi kuudesta työnsä menettäneestä on löytänyt uuden työpaikan alle vuoden kuluessa. Yhtä hyviin lukuihin pääsee OECD-maista vain Ruotsi. Useimmissa muissa maissa, joista tilastoja on saatavilla, vain puolet on palannut töihin vuoden sisällä.”

Vaikeimmin työllistyvät uudelleen henkilöt, joiden koulutustaso on alhainen. Siksi pääkirjoituksessa arvellaankin Suomen väestön hyvän keskimääräisen koulutustason tekevän työmarkkinoista joustavat. Kun osaaminen on kunnossa, uuden, aiemman tasoisen työpaikan löytäminen on helpompaa.

Mitä ajattelen? Uudelleen työllistyminen on erittäin tärkeää etenkin nykyisin, kun elinikäiset työurat samassa työpaikassa alkavat olla kuriositeetteja. Työpaikasta toiseen liikkuminen on usein välttämätöntä, kun työpaikalla tarvitaan eri tilanteissa erilaista osaamista. Mielestäni yhteiskunnan on edelleen tärkeää panostaa korkean koulutustason ylläpitämiseen, vaikka ajat ovatkin taloudellisesti vaikeat. Korkean koulutustason ei kuitenkaan pidä mielestäni tarkoittaa esim. useita eri alojen saman asteisia tutkintoja, vaan enemmänkin henkilökohtaista, uniikkia ”osaamissalkkua”, joka sisältäisi kyseiselle henkilölle tärkeää ydinosaamista ja sillä työllistymistä tukevia aputaitoja.

Työpaikallani ammatillisena opettajan näen usein uudelleenkouluttautujia. Tuntuu aina resurssien ja opiskelijan ajan tuhlaukselta, kun työelämässä näyttötutkintoja suorittanut aikuinen hakeutuu opiskelemaan perustutkintoa opetussuunnitelmaperusteisesti ja joutuu suorittamaan mm. yto-opinnot, jotka ovat monelle tarpeetonta painolastia heidän tavoitellessaan vain sujuvaa paluuta työelämään.

Yrittäjyys ja yrittäjyyskasvatus: Yrittäjyyttä tuputetaan niin työttömille kuin koululaisillekin – mutta se ei sovi kaikille

http://www.hs.fi/raha/art-2000002893896.html

Professori Alf Rehn kirjoittaa Helsingin Sanomien kolumnissaan yrittäjyyden pakkosyötöstä. Hän kritisoi ajatusta, että yrittäjyys olisi aidosti hyvä vaihtoehto kaikille työn tai toimeentulon hankkimiseksi. ”Yrittäjyys on vaikeaa, ja se vaatii osaamista ja antautumista. Suomessa yrittäjyys on usein erityisen haastavaa, ja yrittäjä on monia muita turvattomammassa tilanteessa. Juuri siksi vieroksun heittoja, että yrittämisen tulisi olla ”kaikkien juttu”, ja sitä, että sen opettamista yritetään ympätä kaikkialle.”

Rehn kritisoi ajatusta, että yrittäjäksi ryhtyminen olisi jotenkin kansalaisvelvollisuus tässä vaikeassa taloustilanteessa tai että yrittäjyyden tukeminen olisi yleislääke kaikkiin vaikeuksiin.

Oma kantani: Olen pienyrittäjän tytär, ja sitä kautta osaan sekä arvostaa yrittäjiä että suhtautua varauksella yrittäjäksi ryhtymiseen. Omassa työssäni valmennamme opiskelijoita myös yrittäjyyteen. Näkökulmana ei kuitenkaan ole se, että jokaisen pitäisi ryhtyä yksinyrittäjäksi valmistuttuaan. Minusta yrittäjyyskasvatuksessa on keskeistä sisäisen yrittäjyyden, siis esim. vastuullisen ja itsenäisen työtavan, oma-aloitteisuuden, luovan työotteen ja ongelmanratkaisukyvyn kehittäminen.

Yrittäjämäisen asenteen voi nähdä kokonaisvaltaisena suhtautumisena työpaikan tavoitteisiin ja missioon. Yrittäjä ei sano ”ei kuulu toimenkuvaani” vaan katsoo asioita laajemmin. Kyllähän sitä voi konttorirotta siivotakin, jos se auttaa työpaikkaa menestymään. Yrittäjämäiseen toimintaan kuuluu toki myös se, että ylimääräisistä ponnisteluista pitäisi tulla itsellek hyötyä. Tuntityöläisen on turha tehdä ylitöitä, ellei niitä korvata. Yrittäjä ei ylitöitään laske, koska hän pyrkii pitkäjänteisesti yrityksen menestymiseen.

Olen Rehnin kanssa samaa mieltä siitä, ettei kenen tahansa missään nimessä kannata perustaa yritystä. Silti jokaiselle työmarkkinoilla asioivalle olisi hyvä oppia luomaan itselleen työtä, tapahtui se sitten palkkatyössä, toiminimellä tai osakeyhtiössä. Miten löydetään oma ydinosaaminen, kuinka sitä markkinoidaan, miten oma osaaminen hinnoitellaan, miten hankitaan hyviä yhteistyökumppaneita jne.?

 Hyvinvointi: ”Pojilla menee yhä huonommin – professorilla on ratkaisu siihen, miten heidät pelastetaan syrjäytymiseltä”

http://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005021004.html?share=10f93badd98b3bbf4442e160e4d13f56

Professori Katariina Salmela-Aro on huolissaan nuorten miesten ja poikien syrjäytymisestä suomalaisessa yhteiskunnassa. Hän on ollut mukana laatimassa OECD:n testejä, joilla aletaan vuonna 2017 testata lasten ja nuorten sosioemotionaalisia taitoja. Nämä testit täydentävät PISA-testien antamaa kuvaa lasten ja nuorten tilanteesta eri maissa.

Testeissä tullaan arvioimaan kolmea osa-aluetta: kykyä asettaa ja saavuttaa tavoitteita, yhteistyötaitoja sekä kykyä ilmaista ja säädellä tunteita (ml. optimismi ja itseluottamus). Salmela-Aro arvioi, että suomalaiset lapset ja nuoret saattavat selviytyä hyvin tavoitteiden asettamisessa ja saavuttamisessa, koska suomalainen sisu-perinne tukee tätä tavoitetta. Yhdessä työskentelemisen ja yhteistyön tekeminen on sen sijaan suomalaisille usein vaikeaa, samoin tunteiden säätely ja sen opettaminen.

Salmela-Aro tuo esiin tilastollisen faktan: joka viides parikymppinen mies ei opiskele, käy töissä tai työharjoittelussa. Tyttöjen ja poikien välinen osaamisero on kasvanut. Salmela-Aro esittää ratkaisuksi näihin (ja muihinkin) ongelmiin oppivelvollisuuden jatkamista 18-vuotiaaksi asti, jotta nuorilta jäisi pois yksi koulutuspolun vaikea nivelkohta eikä tärkeitä tulevaisuutta koskevia ratkaisuja tarvitsisi tehdä murrosiän myrskyvaiheessa. Professori pitää tärkeänä myös sitä, ettei Suomeen synny eritasoisten koulujen järjestelmää, jotta oppilaat eivät joudu taistelemaan paikoista hyvissä kouluissa (kuten esim. Britanniassa). On myös hyvin tärkeää löytää jokaiselle nuorelle koulupolun aikana se asia, jossa juuri hän on hyvä. Sillä on Salmela-Aron mukaan valtava merkitys nuoren itsetunnolle ja motivaatiolle.

Mitä ajattelen? Kannatan tietyin varauksin oppivelvollisuusiän nostamista 18 ikävuoteen. Perustelut:

-        Ammatit, joissa ei vaadita/tarvita ammatillista koulutusta, ovat vähentyneet radikaalisti. Joskus vuosikymmeniä sitten oli ehkä hyvän työmiehen tai –naisen helppoa löytää työtä heti 16-vuotiaana, mutta nykyään vähistä työpaikoista kilpailevat heidän kanssaan paremmin koulutetut ja kokeneemmat työnhakijat. Etenkin vajaakuntoisille (esim. mielenterveyssyistä) kilpailu työpaikoista on raakaa.

-        Koulutuksen ulkopuolelle jäävillä on usein heikot mahdollisuudet työllistyä. Syrjäytymisriskissä ovat kokemusteni mukaan yleensä heikosti peruskoulussa menestyneet nuoret, joiden elämänhallinta on hapuilevaa tai kokonaan hukassa. Monella on myös terveys- tai mielenterveysongelmia, jotka voivat estää palkkatyön tekemisen. Ne 20 % nuorista miehistä, jotka eivät ole työssä tai koulutuksessa, ovat usein juuri niitä, jotka tarvitsisivat tukea säännöllisen elämänrytmin omaksumiseen ja apua Salmela-Aron kuvaamien sosioemotionaalisten taitojen kehittämisessä.

-        Myös työelämään peruskoulusta siirtyvillä on mahdollisuus opiskella. Ammatillinen koulutus on muutenkin siirtymässä toteutettavaksi yhä enemmän työpaikoilla. Esim. varastohommiin päässyt 16-vuotias voisi ryhtyä suorittamaan alan ammatillista perustutkintoa oppisopimuksella, joustavasti työnteon ohella. Myöhemmin työpaikkaa vaihtaessaan hänellä olisi työkokemuksen lisäksi myös tutkintotodistus taskussa. Tämä tosin edellyttää, että työpaikan löytäneet nuoret ohjataan oppisopimus- tms. järjestelmän piiriin ja tutkinnon suorittamista tuetaan riittävästi. Myös Salmela-Aro ehdottaa oppisopimusta lukion tai ammatillisen oppilaitoksen vaihtoehdoksi.

-        Mutta: Nykyisin kolmivuotista ammatillista perustutkintoa eivät useimmat ehtisi suorittaa 18 v ikään asti. Monelle huonosti motivoituneelle tai heikossa koulukunnossa olevalle pidennetty oppivelvollisuus voisi tarkoittaa vain amiksessa roikkumista parin vuoden ajan.

Mitä ajattelen? Kannatan Salmela-Aron kuvaamien sosioemotionaalisten taitojen opettamista lapsille ja nuorille. Perustelut:

-       Työelämän luonne on muuttunut ja muuttumassa. Vaihetyöntekijä –tyyppisiä työpaikkoja on yhä vähemmän. Itsenäisen, vastuullisen työotteen ja tiimityöskentelytaitojen merkitys kasvaa. Organisaatioiden uudistuessa kustannustehokkuutta tavoiteltaessa karsitaan usein välijohdosta, siis perinteisestä työnjohto-portaasta. Uuden ajan työntekijöiden on pystyttävä johtamaan itseään ja omaa työtään sekä työskentelemään vaihtuvissa projektitiimeissä, erilaisten työtehtävien ja hankkeiden parissa. Tämä on vaikeaa monelle niistä, jotka ovat käyneet frontaaliopetukseen perustuvan peruskoulun. Peruskouluihin opetussuunnitelmauudistuksen myötä ilmestynyt, paljon parjattu ja taivasteltu ilmiöoppiminen saattaa helpottaa uuden ajan työelämään sopeutumista yllättävän paljon.

-        Mielenterveysongelmat lisääntyvät. Omassa työssäni ammatillisessa peruskoulutuksessa kohtaan uuvuttavan paljon huonosti voivia nuoria ja nuoria aikuisia, niin naisia kuin miehiäkin. Haasteista ja vastoinkäymisistä selviytyminen on monelle ylivoimaista. Pitkäjänteisyys (tavoitteiden asettaminen ja saavuttaminen) on vierasta tässä ubiikkiyhteiskunnassa (kaikkialla, kaikkien kanssa, kaiken aikaa). Elämästä tulee herkästi hallitsematonta sössöä ja kaaosta, kun joka puolelta (etenkin somesta) tulee jatkuvasti herätteitä, joihin tulee takerruttua. Toivo paremmasta ja oman hallinnan lisääntymisestä on kokemusteni mukaan löydettävissä, jos nuoria autetaan suunnittelemaan elämäänsä ja noudattamaan suunnitelmiaan. Optimismi ja itseluottamus eivät ole höttöä ja hattaraa, vaan ne ovat opeteltavissa ja rakennettavissa onnistumisen kokemusten myötä. Pidennetyn oppivelvollisuuden aikana niiden rakentamiseen voisi olla enemmän aikaa.

Ammattikorkeakoulun opintokoordinaattorin matkassa

Pääsin tänään koko päiväksi Lahden ammattikorkeakoulun matkailun ja liiketalouden alojen opintokoordinaattori Enni Rantahalmeen vieraaksi. Päivä oli äärettömän mielenkiintoinen ja Ennin ajatukset ohjauksesta herättivät paljon ajatuksia. Sain seurata neljää ohjauskeskustelua sekä kuulla jaopintokoordinaattorin työstä.

Lahden ammattikorkeakoulussa on aikoinaan ollut hyvin kirjavat ohjauskäytännöt ja -toimintamallit. Organisaatiomuutosten yhteydessä niitä on yhtenäistetty ja järkeistetty perustamalla neljä opintokoordinaattorin virkaa, kukin omille koulutusaloilleen. Nämä neljä opintokoordinaattoria toimivat omien yksiköidensä johtajien alaisuudessa, mutta tapaavat viikottain ja tekevät yhteistyötä. Toiset opintokoordinaattorit ovatkin tärkeitä työkavereita, joiden kanssa voi esim. pohtia mieltä askarruttavia asioita ja purkaa haastavia tilanteita.

Opintokoordinaattoreiden työnkuva on laaja. Työnkuva on määritelty 1.8.2016 alkaen, kun opintokoordinaattorien virat perustettiin. Keskeinen tehtävä on tukea opettajatutoreiden toimintaa ja edistää laadukasta, tasalaatuista ohjausta Lahden ammattikorkeakoulussa. Työtehtäviä ovat:

• Ohjaustoiminnan kehittäminen ja organisointi sekä oppimisympäristöjen kehittäminen opinnollistamisen näkökulmasta
• Opintotehokkuuden lisääminen
• Opintojen eteneminen
• Päätökset (esim. opinto-oikeusasiat, AHOT-päätökset, hyväksuiluvut)
• Haku ja valinta (esim. valintakokeiden koordinointi, tiedusteluihin vastaaminen)
• Avoimen AMK:n ohjauksen kehittäminen ja ohjaus
• Yliaikaisten tai ns. sopimusopiskelijoiden ohjaaminen
• Opiskelijahyvinvointityöryhmä
• Yhteistyö opintopsykologin, erityisopettajan, terveydenhoitajan ja viranomaisten kanssa
• Opiskelun aloituksen koordinointi (esim. orientoivat viikot)
• Opiskelija- ja opettajatutoreiden koulutus ja ohjaus
• Markkinointi
• Koulutusalojen avoimien ovien päivien organisointi
• Opintotukilautakunnan työskentelyyn osallistuminen

Omaan oppilaitokseeni verrattuna opintokoordinaattorin toimenkuva eroaa melko paljon oman opinto-ohjaajamme toimenkuvasta. Opintokoordinaattori tekee monia sellaisia tehtäviä, jotka meillä ovat ryhmänohjaajan tai esim. kuraattorin vastuulla. Kuraattoria ei Lahden ammattikorkeakoulussa olekaan (erityisopettaja sen sijaan löytyy). Opintokoordinaattorin lisäksi opiskelijoiden ohjausta tekevät LAMK:ssa opiskelija- ja opettajatutorit (joita on vähintään yksi, joskus jopa kaksi opiskelijaryhmää kohden) sekä mm. opintosihteerit. Opintokoordinaattorin tehtävänä on kouluttaa ja ohjata näitä opettaja- ja opiskelijatutoreita. Koordinaattori ei ole opettajiin nähden esimiesasemassa, vaan asiantuntijaroolissa, mikä tuo omat haasteensa ohjauksen koordinointiin ja kehittämiseen. 

Opiskelijat tulevat opintokoordinaattorin asiakkaiksi usein juuri silloin, kun opiskelut eivät edisty esim. haastavan elämäntilanteen vuoksi. Opintokoordinaattorin (OK) työn ydintä on opintojen etenemisen varmistaminen. Keskustellessaan opiskelijoiden kanssa OK mm. avaa opiskelijalla olevia vaihtoehtoja, auttaa käyttämään opintojen suunnittelutyökaluja (esim. opintojaksoille ilmoittautuminen WinhaWillen kautta tai oman lukujärjestyksen laatiminen lukkarikoneen avulla) sekä laatii suunnitelmia opintojen suorittamisesta. 

Minusta oli todella mielenkiintoista, että opintokoordinaattorin työn tärkeä osa on juuri ns. erikoistapausten ohjaaminen. Opettajat siis opettavat aineitaan suunnitelmien mukaisesti, mutta erilaisia valintoja tekevät tai esim. opinnoissa jälkeen jäävät opiskelijat siirtyvät OK:n asiakkaiksi. OK:t ovat hyvin tärkeä linkkejä keskeyttämisvaarassa olevien opiskelijoiden tukemisessa ja uskoisin heidän työllään olevan suuri merkitys keskeyttämisten ehkäisyssä. 

Ammattikorkeakouluopiskelijoilta edellytetään melkoista omatoimisuutta opintojensa suunnittelussa ja toki itse opiskelussakin. Opiskelijat esim. ilmoittautuvat itse opintojaksoille WinhaWillen kautta, laativat viimeistään valinnaisten opintojen alkaessa itselleen henkilökohtaisen lukujärjestyksen. Lähiopetusta ei ammattikorkeakouluissakaan enää ole liiaksi, joten suuri osa sisällöistä opitaan yksilö- tai ryhmätehtävien tai erilaisten projektien kautta. Itseohjautuvuus on siis välttämätöntä. Kun se ei riitä, OK auttaa. 

Yksi ammatillisessa perus- ja aikuiskoulutuksessa keskeinen elementti, opintojen henkilökohtaistaminen, ei ammattikorkeakouluissa (ainakaan LAMK:ssa) ole kovin tärkeä. Varsinaista HOPS-työkalua ei ole käytössä eikä opiskelijoiden kanssa käydä varsinaisia HOPS-keskusteluja. Opiskelijoilla on koulutusalasta riippuen vaihtelevasti valinnaisuutta opintojen sisällön suhteen, mutta osaamisen hankkimistavat on tarkemmin määritelty. Esimerkiksi opiskelujen aikaisen työkokemuksen opinnollistaminen on vasta muotoutumassa. Esimerkiksi taloushallinnon töitä tekevä liiketalouden opiskelija voi kuitenkin halutessaan osoittaa osaamisensa opettajalle ns. näytöllä, joka voi olla vaikkapa opiskelutovereille pidetty asiantuntijaluento, raportti tai video käytännön työtehtävien tekemisestä. Opettajat päättävät viime kädessä, voiko heidän opettamansa kurssin suorittaa vaihtoehtoisella tavalla.

Lahden ammattikorkeakoulussa on panostettu viime vuosina avoimen ammattikorkeakoulun kehittämiseen. Siitä onkin tullut hyvä väylä mm. sellaisille opiskelijoille, joille koulun ovet eivät pääsykokeiden kautta auenneet. Aloittaviin ryhmiin voidaan ottaa mukaan ns. polkuopiskelijoita, jotka opiskelevat virallisesti avoimen ammattikorkeakoulun kautta (maksullista) ja voivat tietyn opintopistemäärän suoritettuaan hakea Opintopolun kautta varsinaiseksi opiskelijaksi (ilman pääsykoeprosessia). Ammatilliseen peruskoulutukseenkin tarvittaisiin jonkin tällainen matalan kynnyksen sisääntuloväylä. Myös opintojen pitkittyessä liikaa opiskelija voidaan ohjata suorittamaan ne loppuun avoimessa ammattikorkeakoulussa (maksullista) ja hakemaan ne suoritettuaan taas opiskeluoikeutta (jolloin voi valmistua).

Seuraamani ohjauskeskustelut liittyivät melko tyypillisiin tilanteisiin, joissa opiskelija tarvitsee opintokoordinaattorin apua. Opiskelijat tarvitsivat ohjausta rästiin jääneiden tai jäljellä olevien viimeisten opintojen loppuun saattamisessa, verkkotyökalujen käytössä tai muuten oman opiskelun suunnittelussa. Opinto-oikeuden jatkaminen, suuntautumisen tai opintoalan vaihtaminen tai oppilaitoksesta eroaminen ovat myös asioita, joiden hoitamiseen tarvitaan opintokoordinaattoria. Kaikissa seuraamissani ohjaustilanteissa käytiin läpi opiskelijan opintojen tilannetta tietokoneelta, mikä on OK:n mukaan hyvin tyypillistä. Opiskelijoiden tilanne käytiin yksityiskohtaisesti ja selkeästi läpi ja tehtiin tarkka suunnitelma seuraavista askelista tavoitteiden saavuttamiseksi.

Opintokoordinaattorin ohjattavina on valtavasti opiskelijoita, jotka eivät toki kaikki koskaan asioi hänen kanssaan. Tiettyihin oppiaineisiin, tehtäviin ja arjen opiskeluun liittyvät ohjaustilanteet hoituvat usein opettajatutoreiden kanssa. Opiskelijatutoreiden tehtävästä emme ennättäneet kovin paljon keskustella. Osa opiskelijoista saattaa myös haluta asioida juuri opintokoordinaattorin eikä esim. oman opettajatutorin kanssa, eikä heitä käännytetä pois.

Koska opintokoordinaattori ei pidä (eikä voi pitää) opiskelijarekisteriä, hän ei voi muistaa yksittäisten opiskelijoiden asioita. Kun ajanvaraukset tulevat sähköpostitse, on usein mahdotonta muistaa opiskelijan nimen perusteella, millainen ohjaushistoria hänen kanssaan on ollut. Tapaamiset alkavatkin usein pienellä tilannepäivityksellä - miksi tapamme nyt, mitä sovimme/puhuimme viime kerralla. Ohjattavien kanssa ei yleensä ehdi muodostua kovin pitkäaikaisia tai luottamuksellisia suhteita. OK auttaa ratkomaan opintoihin liittyviä ongelmia, mutta suhde rajautuu ohjaustilanteisiin ja nimenomaan opintojen edistymiseen. Opintojen pitkittyessä vastuu opiskelijan ohjaamisesta siirtyy opettajatutorilta OK:lle, joten näihin opiskelijoihin ehtii muodostua läheisempi suhde.

OK:n sähköposti kilahtelee taukoamatta ja sen purkaminen vie paljon aikaa. OK:lla ei ole omaa työpistettä, vaan hän työskentelee kahdella eri kampuksella varaten käyttöönsä jonkin vapaan työtilan tai hyödyntää vapaamuotoisempia oleskelutiloja. Läppäri kulkee kainalossa ja ovet sekä tulostimet toimiva tägillä. Yksi työn hyvistä puolista on vapaus suunnitella oma ajankäyttönsä. Opintokoordinaattorilla on kiinteä viikkotyöaika. Työajan käyttöä ei tarvitse eritellä, kunhan työnkuvaan sisältyvät työtehtävät tulevat tehdyiksi. Työn tuloksellisuutta mitataan lähinnä laatumittareilla, esim. opiskelijapalautteen avulla.

Koska opinto-ohjauksesta ei ole säädetty ammattikorkeakouluja koskevassa lainsäädännössä, ohjaus on järjestetty eri ammattikorkeakouluissa hyvin eri tavoin. Lahden ammattikorkeakoulussa ohjaus on nähty erittäin tärkeäksi ja siihen on selvästi panostettu. Valtakunnallista yhteistyötä ammattikorkeakoulujen opinto-ohjaajien välillä ei ole.

Oli antoisaa ja ajatuksia herättävää päästä kurkistamaan tähän maailmaan. Ammattikorkeakoulun ja oman perustutkinto-todellisuuden yhtäläisyyksien ja erojen reflektoiminen jatkuu varmasti pitkään. Opintokoordinaattori Enni teki työtään varmalla ja ihmisläheisellä otteella, opiskelijoita kuunnellen ja vahvalla asiantuntemuksella. Työtä, jolla varmasti on tarkoitus.

Ohjaamossa hybridipalveluiden jäljillä

Vierailin tänään Lahden Ohjaamossa. Ohjaamo on verkostomainen ohjauspalvelupiste, tai hybridipalvelupiste, jossa 17-29-vuotiaat nuoret voivat vierailla saamassa neuvontaa ja ohjausta työhön ja opintoihin liittyvissä asioissa. Ohjaamon katon alle on koottu mm. nuorisopalveluiden, TE-toimiston, terveydenhoidon ja koulutuksenjärjestäjän palveluita. Oikeastaan ainut puuttuva, nuorten ja nuorten aikuisten elämään liittyvä palveluntarjoaja on KELA. Samassa rakennuksessa palvelee myös nuorten psykososiaalisen tuen yksikkö Domino. Ohjaamo julkaisee netissä "lukujärjestystä", josta asiakkaat voivat tarkistaa, milloin mitäkin palvelua on saatavilla ja sovittaa oman käyntinsä sen mukaan.

Ohjaamo pyrkii siis tarjoamaan matalan kynnyksen ohjauspalveluita koulutuksen ja palkkatyön ulkopuolelle jääneille nuorille aikuisille. Minua ohjasi Koulutuskeskus Salpauksen leivissä työskentelevä Petri Moilanen, joka toimii KohtaAmossa ohjaajana. KohtaAmo on osa Hämeen ELY-keskuksen rahoittamaa OPINtie -hanketta. Sattumalta sillä on sama nimi kuin Ohjaamoja kehittävällä ja koordinoivalla Kohtaamo -hankkeella. KohtaAmon perustehtävänä on tehdä hakevaa toimintaa, siis ohjata koulutuksen ulkopuolelle jääneitä koulutuksen piiriin. KohtaAmon ohjaajat eivät varsinaisesti selvittele ohjattavien koulukuntoisuutta, mutta ohjaavat heidät tarvittaessa muiden palveluiden pariin selvittelemään opiskelussa selviytymiseen vaikuttavia asioita (esim. päihderiippuvuus, mielenterveysongelmat, elämänhallinta).

Keskustelin Petrin kanssa pitkään Ohjaamon ideologiasta sekä erityisesti matalan kynnyksen periaatteesta. Petrin rooli Ohjaamossa on pohtia asiakkaiden kanssa sopivan koulutuksen valintaa, neuvoa vaihtoehdoissa ja auttaa hakuprosesseissa. Hän toimii yhdyshenkilönä oppilaitoksiin ja koulutusaloille - tarvittaessa vaikka saattaa asiakkaan haastatteluun saakka. Asiakkaat ovat aiemmin kokeneet vaikeaksi saada tietoa esim. Koulutuskeskus Salpauksesta. Organisaatio onkin monimutkainen - jokaisella koulutusalalla on omat opinto-ohjaajansa, ja oikean henkilön löytäminen langan päähän voi olla työn takana. KohtaAmossa voi istahtaa rauhassa alas kahvikupillisen kanssa, ja ohjaaja osaa auttaa mieltä painavissa kysymyksissä - tai etsiä tarvittavan tiedon.

Ohjaamon tavoitteena on vähentää asiakkaiden pompottelemista luukulta toiselle. Vierailuni aikanakin ehdin nähdä parin asiakkaan palvelemista. Käynti voi alkaa jo Ohjaamon viihtyisästä aulasta, jossa on tarjolla mm. kahvia ja kaakaota automaatissa. Kun suurin osa asiakkaille keskeisistä palveluntarjoajista on saman katon alla, voidaan hänet heti alussa ohjata sopivimman henkilön pakeille. Usein käy Ohjaamon henkilöstön mukaan myös niin, että asiakas saa samalla käynnillä hoidettua kaikki ajankohtaiset koulutukseen ja työhön liittyvät asiansa.

Kiersin vierailuni aikana haastattelemassa kaikkia paikalla olleita työntekijöitä heidän roolistaan Ohjaamossa. Osa rakennuksessa työskentelevistä hallinnoi hankkeita tai esim. suunnittelee nuorisopalveluiden toimintaa. Osa tekee käytännön asiakastyötä, kuten Lahden nuorisopalveluiden työhönvalmentajat ja TE-toimiston virkailijat. Jotkut Ohjaamon työntekijöistä ovat siellä säännöllisesti viitenä päivänä viikosta, toiset taas silloin tällöin, esim. TE-toimiston virkailijat vuorottelevat Ohjaamo-päivystyksissä. Tila on suunniteltu avoimeksi ja rennoksi. Jotkut työpisteet on korvamerkitty tietyille toimijoille, toiset ovat joustavasti kenen tahansa tarvitsijan käytössä. Työpisteet ovat lasiseinäisiä ja ovet yleensä. Myös rennot aulatilat ovat tarvittaessa käytettävissä ohjauskeskusteluihin.

Ohjaamon henkilöstön yhteinen mielipide tuntui olevan, että eri toimijoiden kokoamisesta saman katon alle on todellista hyötyä, niin asiakkaille kuin henkilöstöllekin. Yhteistyö on helppoa, kun "työkkäri on tuossa aulan toisella puolella" - asiakkaan voi saman tien ohjata keskustelemaan vaikka koulutusasioista, jos ne tulevat ohjauksessa esille. Asiakkaan ei myöskään tarvitse tietää etukäteen, mikä taho häntä pystyy parhaiten auttamaan.

Toimijat kokivat yhteistyön syventyneen yhteisten toimitilojen ja toimintamallin myötä. Yhteistyö on myös ehkä vähentänyt päällekkäisten palvelujen tarjoamista. Esim. KohtaAmon ohjaajat tekivät aluksi samantyyppisiä työtehtäviä kuin etsivät nuorisotyöntekijät (esim. sosiaalitoimistossa asiointi), mutta tästä luovuttiin, kun päällekkäisyys huomattiin. Toisaalta Ohjaamon toimijoiden asiantuntemus toistensa "kentästä" paranee konkreettisen yhteistyön myötä. He oppivat entistä paremmin neuvomaan asiakkaita toistensa palveluissa. Petrin mielestä ideaalitilanne olisikin, että Ohjaamon ohjaajat olisivat monialaisia ja heillä olisi mahdollisuus neuvoa ja tehdä asiakkaita koskevia päätöksiä yli organisaatiorajojen. Silloin asiakkaat voisivat asioida jopa vain yhden henkilön kanssa.

Ohjaamon reviiri alkaa siitä, mihin oppilaitosten opinto-ohjaajien työkenttä päättyy - opiskelijan eroamisesta oppilaitoksesta tai oppilaitokseen valituksi tulemisesta. Valtakunnallisessa hankkeessa pohditaan kuitenkin esim. sitä, miten opoja voisi tukea opiskelijoiden ohjaamisessa heidän ollessaan kirjoilla oppilaitoksessa. Säädökset ja esim. tarjolla olevat palvelut muuttuvat koko ajan, eikä opinto-ohjaajien ole helppoa pysyä niistä perillä. Toisaalta esim. KohtaAmon ohjaajien vaikutusmahdollisuudet päättyvät, kun opiskelija on tullut valituksi koulutukseen. Vastaanottavan oppilaitoksen toimintakulttuuriin, opiskelijan kohtaamiseen tai esim. omaan ryhmään liittymiseen eivät KohtaAmon ohjaajat voi vaikuttaa. Joskus sama asiakas palaa jälleen KohtaAmoon.

Keskustelimme myös ammatillisen koulutuksen reformiin liittyvästä mahdollisuudesta jatkuvaan hakuun ja toisaalta mahdollisuudesta suorittaa yksittäisiä tutkinnon osia. Turvallisen ryhmän ja yhteisöllisen toimintakulttuurin rakentaminen on usein haastavaa jo pysyvänkin ryhmän kanssa - miten käy niille koulutukseen hakeutujille, joiden opiskeluvalmiudet ovat jo muutenkin heikot? Kun ovi käy koko ajan, ryhmäytymisprosessi alkaa periaatteessa aina alusta. Ryhmään liittyminen on vaativa sosiaalinen taito, ja monilla Ohjaamonkin asiakkaista on haasteita sosiaalisten tilanteiden ja vuorovaikutustaitojen kanssa. Toisaalta jatkuva haku pienentäisi viivettä, joka usein syö koulutuksesta innostuneiden hakijoiden motivaatiota. Kun kipinä on syttynyt, koulutukseen pitäisi päästä mahdollisimman pian ja matalalla kynnyksellä kiinni. Kuinka moni oppilaitos tai koulutusala on oikeasti valmis vastaanottamaan uusia opiskelijoita pitkin vuotta, etenkään minimiin vähennetyillä resursseilla ja henkilöstöllä?

Vaikutelmani Ohjaamosta ja KohtaAmosta sen osana oli erittäin positiivinen. Toimijoiden mukaan rasitteena on leimautuminen nuorisotoimen palveluksi - Ohjaamoa saatetaan esim. luulla nuorisotaloksi tai kuvitella, että palvelut on tarkoitettu aivan nuorille asiakkaille. Myös aikuisten Ohjaamoja on kuulemma syntymässä. Toimijoiden välinen yhteistyö vaikutti lämpimältä ja välittömältä. Tilasta ja toimintamallista oli onnistuttu luomaan helposti lähestyttävä, ei ollenkaan virastomainen. Toivottavasti toiminta pystytään vakiinnuttamaan hankkeiden jälkeenkin. Kaavake-Suomi ei tarvitse lisää verkkopalveluita ja anomuslomakkeita, vaan välittäviä ihmisiä, jotka auttavat aukomaan elämäntilanteen solmuja.

Ohjauskeskustelujen työkalut

Jos toimintasi inspiroi muita haaveilemaan, oppimaan, tekemään ja olemaan enemmän, olet johtaja.

— John Quincy Adams

Opinto-ohjaajakoulutuksen aikana olen kiinnittänyt huomioni mm. ohjauskeskustelujen rakentamiseen. Aiemmin opettajan/valmentajan työhöni liittyvät ohjauskeskustelut ovat usein alkaneet hetken mielijohteesta tai satunnaisesta kohtaamisesta. Tietoisella pysähtymisellä ja läsnäololla saa paljon aikaan, ainakin kohdatuksi tulemisen kokemuksen. Joskus ohjauskeskustelut taas ovat "kyselytunteja", joissa opiskelijalla on kimppu irrallisia kysymyksiä ja pulmia, joihin etsitään nopeita ratkaisuja.

Kun kysymykset eivät ole erityisen filosofisia (esim. mitä valinnaisia yto-opintoja voin tehdä työssäoppimisjaksolla), vastaukset löytyvät usein helposti, viimeistään tietokoneen avulla. Osa keskusteluista käsittelee kuitenkin suuria, vaikeasti ratkeavia teemoja, kuten opiskelijoiden jaksamista, heikosta kielitaidosta aiheutuneita ongelmia, epävarmuutta omien valintojen edessä tai vaikkapa huonoksi koettua opiskeluilmapiiriä. Tällaisissa keskusteluissa ohjaaja kaipaa usein jotain kättä pidempää, siis työkaluja.

Yksinkertaisimmillaan työkaluiksi voi kai lukea vaikkapa tiettyyn ohjausteoriaan pohjautuvat kysymykset, vaikkapa ratkaisukeskeiseen ohjaukseen liittyvät asteikko- ja ihmekysymykset. Netti on myös pullollaan monimutkaisiakin ohjaustyökaluja, jopa simulaattoreita. Osa jaossa olevista työkaluista on hyviä ja teräviä, osa hirveää sössöä. Vaikeinta valmiiden, strukturoitujen työkalujen käytössä varmaankin on tarpeen ja työkalun kohtauttaminen. Ohjattavan tilanteeseen sopivaa täsmäasetta ei välttämättä ole helppoa löytää. Onneksi ohjaustyökaluja voi myös kehitellä ja keksiä itse, vaikkapa lennosta ohjauskeskustelun kuluessa. Kunhan oma luovuus ja kekseliäisyys riittävät.

Olen oppinut arvostamaan ihan uudella tavalla ohjauskeskustelujen valmistelemista ja suunnittelemista. Aiemmin olen arvottanut tärkeimmäksi sen, että ohjausta on joustavasti ja runsaasti saatavilla, että ohjaus voi reagoida hetkessä syntyviin tarpeisiin ja siten raivata esteitä opiskelijan itsenäisen oppimisen tieltä. Tämä käsitys liittyy tapaamme toteuttaa luonto-ohjaajien koulutusta tiimioppimisen keinoin. Hetkessä elävän ohjauksen tarjoaminen on kuitenkin paitsi ohjaajan voimia ja työaikaa tuhlaavaa, usein vähän tehotonta opiskelijan näkökulmasta. Ohjaaja ei pysty valmistautumaan improvisoituihin ohjauskeskusteluihin eikä voi etukäteen perehtyä opiskelijan tilanteeseen tai historiaan. Vaikka meillä on vähän opiskelijoita, on silti vaikeaa muistaa jokaisen kanssa sovittuja yksityiskohtaisia, omia oppimispolkuja. Opiskelijan on vaikea luottaa ohjaajaan, joka ei esimerkiksi muista, että opiskelijan pitäisikin parhaillaan olla työssäoppimassa eikä koululla. Myöskään sopivia ohjaustyökaluja ei improvisoidessa pysty etukäteen valitsemaan.

Työkaluongelmaa helpottavat tietyt, yhteiseen käyttöön valitut työkalut. Jokainen opiskelija tekee meillä oppimissopimuksen sekä oman reittikartan (vrt. hops). Jokainen myös kerää merkintöjä työturvallisuuspassiin (joka on kampuksella itsenäisesti työskentelemisen edellytys) sekä perustaitopassiin (jolla varmistetaan taitojen kertyminen ennen vasta ensimmäisenä keväänä suoritettavaa ammattiosaamisen näyttöä). Jokaiselle kertyvät myös treeniläsnäolot, keikkapisteet ja lukupisteet. Nämä työkalut auttavat ohjaajaa ja ohjattavaa hahmottamaan ohjattavan oppimispolkua ja etenemistä sillä. Lisäksi tarvitaan kuitenkin tilannekohtaisia työkaluja helpottamaan päätöksentekoa erilaisissa tilanteissa.

Millainen sitten on hyvä ohjaustyökalu? Mielestäni sen takana tulisi olla vahva teoria/näkemys, ihmiskäsitys ja ajatus ohjauksen tavoitteista. Työkalua käyttävän tulisi olla tietoinen näistä työkaluun sisäänrakennetuista olettamuksista. Esim. ihmekysymystä käyttäessään ohjaajan tulisi tiedostaa ratkaisukeskeisyyden taustaolettamukset.

Opiskelijat täyttävät usein mielellään myös "hömppätestejä" tyyliin "mikä Muumi-hahmo olet", mutta niillä ei ole ohjauksessa muuta kuin viihteellistä käyttöä. Hyvä ohjaustyökalu auttaa hahmottamaan omaa tilannetta, tuottaa oivalluksia ja uusia havaintoja, tukee päätöksenteossa. Sillä on siis tavoite ja tarkoitus.

Mielestäni hyvä ohjaustyökalu ei kuitenkaan saa "lukita vastausta". Ohjaustyökalu ei voi olla "maaginen 8-pallo", joka kertoo lopullisen vastauksen. Ohjaustyökalu tuottaa aineksia päätöksentekoon tai auttaa järjestämään päänsisäistä kaaosta, mutta sen ei minusta pitäisi tehdä päätöstä ohjattavan puolesta. Hyvä ohjaustyökalu ei kerro, ettei sinusta voi tulla yrittäjää. Se auttaa sen sijaan näkemään yrittäjyyteen mahdollisesti liittyviä haasteita ja mahdollisuuksia omalla kohdalla.

Aion ryhtyä keräämään itselleni omaan työtapaani soveltuvia, hyväksi kokemiani ohjaustyökaluja helposti saataville. Siten voin hyödyntää niitä ohjauskeskusteluissa ilman itse paperille kömpelösti raapustettuja lappusia. Tai sinne päin muisteltuja hutaisuja. Varautuminen on kuitenkin myös opiskelijoiden kunnioittamista.

Kognitiivista kompurointia - miten teoriaa hyödynnetään livenä?

Opinto-ohjaajakoulutukseen kuuluu yhtenä harjoitustehtävänä kahden aidon ohjauskeskustelun videointi ja analysointi. Olen nyt käynyt (ja toki taltioinut) molemmat keskustelut. Tehtävä on minusta ollut erittäin hyödyllinen ja avannut kiinnostavia näkökulmia omaankin työhöni.

Ohjauskeskusteluissa oli määrä soveltaa joitakin lähijaksoilla esitellyistä ohjausteorioista. Ensimmäisessä sovelsin ratkaisukeskeistä ohjausteoriaa, ihan kelvollisin tuloksin. Jälkimmäisessä keskustelussa valitsin käyttöön kognitiivisen ohjausteorian, mutta ihan täysin en tämän lähestymistavan kanssa päässyt sinuiksi. Valitsemani ohjaustyökalu ei oikein toiminut enkä ehkä ollut etukäteen kunnolla suunnitellut, miten kognitiivinen lähestymistapa keskustelussa toteutuisi.

Keskustelukokeilut herättivät minussa muutamia ajatuksia opinto-ohjaajan työstä yleensä ja erityisesti ohjauskeskusteluista.

Kuka on oikea henkilö ohjaamaan?

Ammatillisessa peruskoulutuksessa opiskelijaa ohjaavat usean eri ammatin edustajat. Päävastuu opiskelijan opinnoista on hänen ryhmänohjaajallaan. Moni muukin opettaja (esim. valinnaisuuksista riippuen) saattaa olla suuri vaikuttaja hänen valinnoissaan. Opinto-ohjaajan tehtävä on ohjata esimerkiksi jatko-opintoihin ja auttaa yhteisten tutkinnon osien opinnoissa.

Omassa työssäni ohjaan opiskelijoitani enemmän kuin ammatillisen koulutuksen ryhmänohjaajat yleensä. Toteutamme koulutusta tavalla, joka edellyttää opiskelijoilta jatkuvaa valintojen tekemistä - olivatpa ne sitten suuria päätöksiä työssäoppimispaikoista tai pieniä, päivittäisiä valintoja (aloitanko jo keikan valmistelut vai lykkäänkö). Perinteisten opiskelutaitojen sijasta tai lisäksi tarvitaan hyvää itsetuntemusta sekä itsekuria - taitoa käsitellä itseään. Ohjauskeskustelut käsittelevät yhtä hyvin näitä oman itsensä ja toisten johtamisen pulmia kuin vaikkapa opintojen rakennetta.

Ohjaamisen tekee mahdolliseksi luottamussuhde ohjattavaan. Sen synnyttäminen on aika herkkä ja pitkä prosessi. Ennen kuin ohjattava uskaltaa oikeasti avata elämäänsä ja esim. unelmiaan tai luottaa tärkeässä valintatilanteessa ohjaajan harkintakykyyn, pitää se luottamus ansaita. Miten se mahtaa olla mahdollista opinto-ohjaajalle, joka tapaa opiskelijoita harvoin eikä hirveästi tunne heidän tilannettaan?

Olen usein huomannut myös sen, että "minun" opiskelijani saattavat kääntyä tietyissä asioissa mielummin samaa työtä tekevän kollegani puoleen. Samoin osa "hänen" opiskelijoistaan voi hakea ohjausta minulta tilanteissa, joissa tuntevat minun voivan/osaavan auttaa paremmin. Meille se sopii hyvin. Mutta jos opiskelija ei löydä oman koulunsa/alansa opinto-ohjaajan kanssa yhteistä säveltä, vaihtoehtona on jälleen kääntyä ryhmänohjaajan puoleen. Ohjattaville sillä on todella paljon väliä, kenen kanssa asioitaan hoitavat. He saattavat esim. kieltäytyä asioimasta opinto-ohjaajan kanssa, vaikka heidän on "pakko" hoitaa esimerkiksi osaamisen tunnustamiset aiemmista opinnoista.

Opiskelijahuoltolaki tarjoaa nykyisin opiskelijalle monissa tilanteissa mahdollisuuden valita, ketkä hänen asioitaan käsittelevät. Toisaalta on hyvä, että opiskelija kokee tulevansa ymmärretyksi ja oikealla tavalla kohdatuksi. Toisaalta opiskelijan valinnanvapaus saattaa kasata töitä sen "ymmärtäväisen" ohjaajan niskaan tai opiskelija voi ajautua hoitamaan asioitaan sellaisen henkilön kanssa, joka ei hänen asioitaan pysty ratkaisemaan.

Ihannetapauksessa opiskelijoita palvelemassa olisi useammasta, ehkä eri ammatteja edustavasta henkilöstä koostuva tiimi, jonka kaikki jäsenet olisivat riittävän hyvin perillä mm. opiskelijan tutkinnosta, taustasta ja tarjolla olevista mahdollisuuksista ohjatakseen häntä. Tieto ei kuitenkaan siirry riittävän hyvin. Sen estää jo salassapitovelvollisuus ja arjen kiireet. Pahimmassa tapauksessa opiskelija joutuu jokaisen tukihenkilön kanssa aloittamaan tarinansa alusta, kertaamaan ja selittelemään.

Uskon olevani menossa oikeaan suuntaan, kun ohjaan opetus- ja valmennustyön sisällä ja kyljessä.

Ohjausmenetelmien ja -työkalujen valitseminen

Heikkouteni (ja tavallaan vahvuuteni) ohjaajana on ollut epämääräisyys ja suunnittelemattomuus. Ohjauskeskustelut alkavat usein hetken mielijohteesta, opiskelijan ilmestyttyä ovelleni, jolloin valmistautumiseen tai suunnitteluun ei ole ollenkaan aikaa. Olenkin hyvin harvoin jäsentänyt keskusteluja mielessäni jonkin teoreettisen lähestymistavan kautta, tai käyttänyt suunnitellusti mitään työkaluja yksilökeskusteluissa. Ryhmiä ohjatessani työkalujen käyttö on luontevampaa.

Jotta työkalut ja taustateoriat tulisivat itselle tehokkaaseen käyttöön, pitäisi varmaan tehdä paljon kokeiluja niiden kanssa. Testata valmiita työkaluja ja niistä saatujen kokemusten perusteella muokata oman alan käyttöön sopivia. Tuttuja, kokeiltuja työkaluja pystyy ottamaan "lennosta" käyttöön, ja tilanteen vaatiessa tulee nopeasti mieleen sopiva menetelmä tai työkalu.

Oman alan ohjaustyökalut pitäisi ajatella läpi ja suunnitella niiden käyttö luontevaksi osaksi koulutusprosessia.

Hyvä ohjauskeskustelu antaa tukevat eväät tulevalle etapille. 

Ohjauskeskusteluista käytäntöön

On tärkeää, että ohjauskeskusteluissa sovitut asiat viedään räväkästi käytäntöön ja prosessi käynnistyy heti ohjauskeskustelun jälkeen. Usein ohjauskeskustelun jälkeen mieli on hyvä ja pää täynnä optimistisia tulevaisuudensuunnitelmia. Kaikki vaikuttaa selvältä, mutta ensimmäiset askeleet käytäntöön viemiseksi voivatkin olla raskaita. Etenkin viivästykset ovat hyvien aikomusten surma.

Usein olen varmaan unohtanut ohjauskeskusteluista pois konkreettisen toimintasuunnitelman tekemisen ja etenkin sen toteutumisen seurannan. Opiskelijat eivät itse näihin välttämättä tartu. Minulla on kehittymisen varaa deadlinejen asettamisessa ja niiden noudattamisen "tukemisessa". Kun yksilöllinen oppimispolku on laadittu, se on opiskelijan hops ja hänen tulee sitoutua sitä noudattamaan. Kun ei ole mahdollista kulkea lauman mukana (kuten rintamaopetuksessa), tarvitaan toisenlaista tukea ja selkeitä suunnitelmia. On johdettava itseään.

Tiimioppimisessa yksi ulottuvuus on tiimin tuki. Ohjauskeskusteluiden yhteydessä voisi suunnitella myös sen, keneltä, miten ja milloin saat tukea suunnitelmasi toteuttamiseen. Miksei voisi pitää ohjauskeskusteluja pienryhmille, joilla on samansuuntaisia tavoitteita?

Auttajan varjo

Yksi elämäni tärkeimmistä kirjoista

Sain voimallisen vinkin kirjasta, joka kannattaisi lukea. Löysin sen käsiini, ja olen lukenut sitä hitaasti, joka sanasta ja ajatuksesta nautiskellen.

Kirja on Martti Lindqvistin Auttajan varjo (Otava 1995). Se käsittelee auttamisammatessa toimivien ammattietiikkaa, etenkin sen varjopuolia. Tämä kirja oli varmasti paras, jonka olisin voinut käsiini saada juuri tässä vaiheessa työuraani. Kirjan ajatukset osuivat täsmälleen niihin kipeisiin kysymyksiin, joita olen juuri viime aikoina mielessäni pyöritellyt. Wikipedia kertoo Lindqvistin menehtyneen jo vuonna 2004. Kunpa ei olisi - olisin halunnut kiittää tästä kirjasta.

Voi Matti. Kiitos tästä viisaasta kirjasta.

Auttamisammattiin kasvaminen

Opettajan työ ei mielestäni välttämättä ole auttamisammatti. Auttamistyötä siitä tulee siinä vaiheessa, kun opettaja alkaa kohdata opettamiaan ihmisiä ihmisinä. Tiedon välittäminen ei vielä ole vuorovaikutusta tai kohtaamista. Auttamisessa keskiössä on autettava ja hänen tarpeensa.

Työni muuttuessa opettamisesta ohjaamiseksi ja valmentamiseksi olen huomannut toimivani auttamisammatissa ilman kunnollisia työvälineitä tai osaamista. Neuvottomuus, ahdistus ja keinottomuus ovat kasvaneet autettavien kohtaamisen syventyessä. Lindqvistkin kirjoitti jo tässä vanhahkossa kirjassaan kasvattajien olleen kirjoittamishetkellä kaikkein nopeimmin kuormittuva ammattiryhmä, jonka oletetaan selviytyvän tilanteista, joihin heidän koulutuksensa ei anna juuri mitään pohjaa. Juuri näinhän se on. Opiskelijoilla, niin ihania kuin he ovatkin, on elämässään valtavan suuria haasteita, jotka rajoittavat opiskeluun keskittymistä. Periaatteessa tukenani on opiskelijahuolto oman asiantuntemuksensa kanssa, mutta arjen kohtaamisissa he eivät ole läsnä.

Minua kosketti heti kirjan alussa kohta, jossa Lindqvist kuvaa auttamisen henkilökohtaisia ja yhteisöllisiä edellytyksiä: "Ei ole mikään ongelma murtaa auttajan (tai autettavan) eettistä selkärankaa. Riittää, kun vie häneltä hänen toivonsa tai kuormittaa häntä uupumukseen asti. Sellaisessa tilassa ihminen puolustautuu joko luovuttamalla kokonaan tai ryhtymällä "pahaksi", koska se on ehkä hänen ainoa tapansa säilyä hengissä. Se on depression ja aggression logiikkaa elämän mahdottomuuksien edessä." Ammatillisen koulutuksen resurssileikkaukset ovat saaneet juuri tällaisia reaktioita aikaan työssään jaksamisen kanssa painivissa opetusalan ammattilaisissa. Onneksi osa jaksaa yhä pitää kiinni etiikastaan ja jatkaa opiskelijoista välittämistä.

Jokainen tsäänssi on mahdollisuus (M. Nykänen)

Lindqvist kuvaa auttamista peilinä toimimisena. Auttaja antaa autettavalle mahdollisuuden löytää omat rajansa ja toisaalta mahdollisuutensa. Auttajan on otettava autettavalta pois se, jonka hän on jo menettänyt ja antaa hänelle se, joka hänellä jo on. Toisaalta auttaminen on muutakin kuin autettavan tilanteen heijastamista. Se on kahden ihmisen kohtaamista inhimillisyyden yhteismaalla, autettavan tunteeseen ja kokemusmaailmaan eläytymistä ja niiden hetkellistä tavoittamista. Auttamistyössä jokin autettavan todellisuudesta koskettaa jotain samalla taajuudella värisevää myös auttajassa. Siksi on tärkeää tuntea ja tiedostaa myös oman jaksamisensa ja eettisyytensä rajat.

Auttaja on toisaalta osallinen, toisaalta sivustakatsoja

Työskentelen koulutusalalla, jossa opiskelijoihin tulee ehkä poikkeuksellisen läheinen suhde esim. yhteisten vaellusretkien ja esimerkiksi melonnan opettamisen kautta. Ihmistä on mentävä lähelle ja yhteiset, jännittävät kokemukset ja omien rajojen ylittäminen lähentävät. Monesta opiskelijasta on jäänyt minulle tärkeä ystävä. Monet kuitenkin jatkavat matkaansa valmistumisen jälkeen eivätkä tunnu uhraavan ajatustakaan minulle. Se on usein tuntunut ihan käsittämättömältä, kun monen kanssa ollaan koettu ja käyty läpi niin isoja asioita ja eletty ainakin pari vuotta yhdessä.

Itsensä likoon laittamista, rohkeutta, luottamusta toiseen

Lindqvist kuvaa auttajan asemaa seuraavasti: "Määrätyissä tilanteissa tarinaan kuitenkin sukeltaa sivullinen, jolle ei ole ennalta varattu luonnollista roolia käsikirjoitukseen. Silti hän ei ole tunkeilija tai merkityksetön statisti, vaan tulee paikalle korjaamaan lavastusta, tutkimaan juonta ja tekemään jonkin ohjauksellisen väliintulon, jotta tarina ei jäisi jumiin vaan voisi entistä paremmin toteuttaa tarkoituksensa. Sitten hänen tehtävänsä on siirtyä sivuun, näyttämöltä pois. Hän on auttaja siinä mielessä, mitä auttajalla tässä kirjassa tarkoitetaan - toisaalta osallinen ja toisaalta sivustakatsoja." Tähän rooliin pitää tottua ja hyväksyä se. Tunnen toki iloa auttamisesta itsestään, mutta olen usein huomannut myös loukkaantuvani "kiitollisuuden puutteesta". Minua helpotti lukea Lindqvistin "synninpäästö" - jokaisella auttajalla on myös itsekkäitä tarpeita, joita hän yrittää auttamisellaan tyydyttää. Auttaminen ei siis ole pelkästään altruistista toisen palvelemista, vaan myös auttaja pyrkii saamaan siitä itselleen jotain. Lindqvistin mukaan omien tarpeiden tyydyttämisestä ei ole mahdollista päästä kokonaan eroon, mutta sen tiedostaminen on tärkeää. Minusta on ihanaa, että olen saanut uusia ystäviä entisistä "autettavistani", mutta en halua että tiedostamaton kavereiden etsiminen vaikuttaa tapaani työskennellä.

Mitä auttaminen on?

Auttajan varjo -kirja laittoi minut pohtimaan paljon sitä, mikä lopulta on hyvää/tehokasta auttamista. Oma helmasyntini on liika hyysääminen eli autettavan yhä avuttomammaksi tekeminen liialla "auttamisella". Toisen puolesta tekeminen tai kaunistellun kuvan antaminen tilanteesta (ettei tulisi paha mieli) ei ole kunnollista auttamista. Lindqvist hakee määritelmää auttamiselle seuraavien ulottuvuuksien kautta:

1. Annetaan autettavalle välineitä oman itsensä ja elämänsä ymmärtämiseen
2. Vapautetaan keskeiset sisäiset ja ulkoiset voimavarat
3. Opetellaan suostumaan (esim. autettavaksi, rajoihin, olosuhteisiin)
4. Autetaan autettavaa luomaan positiivinen suhde itseensä
5. Autetaan hyväksymään elämän asettama haaste (huomaamaan ja hyväksymään muutoksen mahdollisuus ja tarve)

Miten suhtaudutaan ohjauksessa ohjattavan rajoitteisiin ja niihin olosuhteisiin, joiden kanssa hänen on tultava toimeen? On kivaa ja miellyttävää valmentaa ihmisiä ikään kuin mitään rajoitteita ei olisi, kuin kaikki olisi mahdollista. Uskoa ihmisten epärealistisiinkin unelmiin yhdessä heidän kanssaan ja toimia kuin korttipakka olisi täysi eikä mitään vielä jaettu. Ja eihän elämä mahdollisuuksineen mikään tavallinen korttipakka olekaan. Jos neljä ässää on jo lyöty pöytään, niitä voi olla lisää vaikka kuinka paljon. Elämä on kuitenkin rajallinen ja jotkut valinnat voivat edellyttää suurempia voimavaroja kuin mihin autettavalla on pääsy. Joillekin ei niitä ässiä kovin paljon osu. Minun on usein vaikea erottaa, milloin teen ohjattavalle karhunpalveluksen ollessani optimistinen. Jos Lindqvistin mukaan auttajan on otettava autettavalta pois se, jonka hän on jo menettänyt, ehkäpä se tehtyjen valintojen ja kuljetun polun läpi käyminen ja sanoittaminen yhdessä autettavan kanssa on tätä pois ottamista. Et lähtenyt tuolle tielle, et valinnut noin vaan näin, siksi ollaan nyt tässä tilanteessa.

Minun on myös vaikea asettaa rajoja koulutusorganisaation edustajana. Milloin opiskelijalle on kertynyt liikaa poissaoloja? Milloin ei voi päästää kokeilemaan ammattiosaamisen näyttöä? Tällaiset rajat ovat toisaalta apuväline ohjattaville - kuin maantien reunaviivat, jotka auttavat pysymään oikeassa suunnassa. Niiden määrittäminen on epäkiitollinen tehtävä, mutta ilman niitä on kenenkään vaikea päästä tavoitteeseensa. Olen usein vähän raukkamainen - venyttelen rajoja ja annan sata uutta mahdollisuutta, vaikka jämäkkyys palvelisi ohjattavaakin paljon paremmin.

Moni lähtee liikkeelle varsin kiviseltä rannalta hypäten kylmään veteen

Auttamisen etiikka

Opinto-ohjaajakoulutukseen lähtiessäni kaipasin kai kahta asiaa. Olen ryhtynyt ohjaamaan toisia hyvin hataralla osaamisella, omasta persoonastani ammentaen. Varsinaisia työkaluja tai taustateorioita minulla on ollut käytössäni niukasti. Toisaalta taas olen alkanut pelätä rikkovani itseni tässä auttamistyössä. En haluaisi kyynistyä enkä toisaalta elää liian voimakkaasti mukana ohjattavieni elämän myrskyissä. Haluaisin oppia annostelemaan voimavarojani tähän ohjaus- ja auttamistyöhön sopivasti, jotta ne riittäisivät saamaan toivottuja vaikutuksia aikaan ja toisaalta riittäisivät pitkällä aikavälillä tässä työssä jaksamiseen. Lindqvist asettaa itsestään antamisen etiikalle kolme perusedellytystä:

1. Itsensä puolustaminen (esim. itsensä kehittäminen ja kohtuuttomasta kieltäytyminen)
2. Itsensä ilmaiseminen (esim. itseensä kertyneen painolastin purkaminen, omien kokemuksien ilmaiseminen) (ns. Minä olen -tie)
3. Itselleen pyytäminen (esim. avun ja levon pyytäminen) (ns. Minä antaudun -tie)

Keskimmäinen kohta on minulle helppoa. Ykköskohtakin osittain - minulla on hyvät metataidot, joiden avulla selviydyn monista vaikeistakin tilanteista. Toisaalta olen työntekijänä vähän rajaton - olen pitkään tehnyt aivan liikaa palkatonta ylityötä ihan vain tekemisen ilosta ja työn flow´hun imeytyneenä. Kohtuullisuuteen yritän parhaillaan oppia.

Kolmas kohta - itselleni pyytäminen - on minulle melkein mahdoton. Minussa on paljon marttyyriä ja teen lähes aina mielummin itse kuin pyydän apua toiselta. Vaikka huomaankin tämän itsessäni, silti en usein oikeasti pysty sanomaan, että olen väsynyt enkä jaksa tai halua jotain tehdä. Teen sen sitten vaikka kiukun voimalla. Olen oikeastaan aina se, joka auttaa. Minulle on kunnia-asia tehdä aina vähintään oma osuuteni, enkä ikinä halua jäädä kenellekään mitään velkaa. Olisin itse kamala autettava. Jatkuvalla suorittamisellani ja muiden auttamisellani yritän ikuisesti lunastaa paikkaani maailmassa, oikeuttani olla olemassa ja toisten hyväksyntää. Avun tarve on minulle haavoittuvuutta, enkä halua päästää itseäni sellaiseen tilanteeseen. Olen jotenkin turvassa, jos en tarvitse ketään. Harmi vain, että toisetkin ihmiset haluavat olla tarpeellisia. He tarvitsevat minua myös tarvitsijana. Yksityishenkilönä jään helposti yksin, ellen halua ottaa keneltäkään mitään vastaan.

"Auttajana toimiminen antaa mahdollisuuden olla toisen ihmisen lähellä ilman todellista läheisyyttä", kirjoittaa Lindqvist. "Myös riippuvuuden ongelma ratkeaa niin, että auttajana ei tarvitse ulkoisesti koskaan olla niin riippuvainen kuin suhteen toinen osapuoli on. Silloin hylätyksi tulemisen uhka ei kasva liian vaaralliseksi." Syvästi kyllä. Lindqvist kuitenkin lohduttaa, ettei auttajan tarvitse kieltää tätä puolta itsestään tai hävetä sitä eikä se tee häntä huonoksi, vaaralliseksi tai kyvyttömäksi toimimaan tehtävässään. Oman heikkouden ja tarvitsevuuden tiedostaminen voi itse asiassa olla suuri voimavara auttamistyössä.

Ammatillisuus auttamistyössä

Olen itse ryhtynyt tekemään auttamistyötä "perstuntumalta", hyvää tarkoittaen mutta takuulla raskaitakin virheitä tehden. Olen yrittänyt ohjata opiskelijoitani kohti heidän haaveittensa duunia, tukien samalla muiden elämän tavoitteiden saavuttamista. Ammatillisuus on minulta tainnut kuitenkin olla välillä hukassa.

Lindqvistin mukaan ammatillisuus tarkoittaa sitä, että auttaja on ammattilaisena asiakkaan käytössä. Asiakas on kääntynyt auttajan puoleen juuri siksi, että hän on alansa ammattilainen. "Auttajalla tulisi siis olla asemansa, asiantuntemuksensa, kokemuksensa, resurssiensa ja välineittensä puolesta mahdollisuus toimia asiassa, missä asiakas itse on avuton. (--) Ammatillisuuden vahvuus on siinä, että se antaa mahdollisuuden tiettyyn selkeyteen, objektiivisuuteen ja tehokkaaseen toimintaan. Juuri tätä tarkoitusta palvelevat ammattiroolien erikoistuneisuus ja emotionaalinen etäisyys asiakkaasta sekä siihen liittyvä ulkoinen ja sisäinen valta." Ei siis missään mielessä riitä, että on "hyvä tyyppi" ja yrittää parhaansa. Ammattiauttaminen on jotain muuta. "Lisäksi ammatillisuus on työntekijälle itsearvostuksen lähde ja suoja sitä tunnekuormitusta vastaan, joka uhkaa imaista hänet asiakkaan pahaan oloon, kaoottisuuteen ja avuttomuuteen. Ilman tätä suojaa hän tulisi pian työkyvyttömäksi." Tämän koen hyvin vaikeaksi: kun luottamuksellisten välien ja syvällisen vuorovaikutuksen aikaan saaminen edellyttää kokemuksieni mukaan hyvin "auki" olemista ja autettavan päästämistä hyvin lähelle itseä, mikä on se suojakelmu, joka tuon imeytymisen estää?

Tämän pohtiminen kuitenkin auttaa minua ymmärtämään monia ohjaus- ja auttamistyötä tekeviä, jotka ovat valinneet hyvin erilaisen toimintatavan kuin minä itse. Osa vaikuttaa minusta esim. ikään kuin piiloutuvan papereiden, menettelytapojen ja prosessikaavioiden taakse. Kohtaamisen syvyyden kustannuksella he valitsevat turvan, takertuvat (vaikka mielivaltaiseen ja epätarkoituksenmukaiseen) järjestykseen. Jotkut taas piirtävät hyvin tiukkaa rajaa ammattinsa ja työnkuvansa ympärille välttyen siten joutumasta mukaan autettavan kaikkiin kiemuroihin. Ammatillisen koulutuksen ryhmänohjaajalla tosin on harvoin mahdollisuutta vetää tällaisia rajoja - opiskelijan niin halutessa hän voi joutua mukaan ratkaisemaan mitä tahansa opiskelijan elämäntilanteeseen liittyviä asioita.

Auttaja toivon lainaajana

Pidän aivan erityisesti Lindqvistin ajatuksesta siitä, että auttajan tulisi muuttua autettavalle hänen huomispäiväkseen. Auttaja toimii autettavalle elävänä peilinä, auttaa avuntarvitsijaa näkemään itsensä uudessa valossa auttajansa kautta. Hän ottaa vastaan asiakkaan tunteet ja mielikuvat, mahdollisen hädänkin. Samalla hän toimii autettavalle ihmisen mallina, esimerkkinä siitä, että kriiseistäkin selviytyminen on mahdollista. "Hän ikäänkuin "lainaa" oman toivonsa sellaiselle ihmiselle, joka on hukkua epätoivoonsa." Lindqvist korostaa sen kokemuksen tärkeyttä, että autettavalla on edes joku, joka odottaa häntä ja toivoo, että kaikki järjestyy. Se antaa parhaimmillaan syyn jatkaa eteenpäin, antaa elämälle vielä yhden mahdollisuuden.

Auttaja ei voi pelastaa ihmistä hänen omasta elämästään, mutta hän voi auttaa pääsemään eteenpäin kriisistä tai muuten jumiutuneesta tilanteesta. Auttaja on elämänlanka, peili, todistaja ja saattaja. Ratkaisevat askeleet ottaa kuitenkin autettava itse. Auttaja voidaan nähdä selviytymisresurssina, joka auttaa tilanteen hahmottamisessa ja toimii erilaisissa avustavissa rooleissa. Empatiaa ei kuitenkaan Lindqvistin mukaan voi tuottaa ammatillisuudesta käsin. "Olen lopullisesti menettänyt uskoni siihen, että pelkästä ammatillisuudesta käsin voitaisiin tuottaa mitään todellista empatiaa, vaikka näennäisesti sen jäljittely ammattiroolissa on hyvin tavallista muuttuen pahimmillaan maneerinomaiseksi ja flegmaattiseksi "miten-sinä-sen-oikein-koet" -nyökyttelyksi. Sellainen asennoituminen levittää ympäristöönsä lähinnä kosmista vilua." Kosmista vilua. Niin levittää.

Empatian käyttö on Lindqvistin mukaan välttämätöntä auttamistyössä. Siinä auttaja asettuu hetkellisesti autettavan rooliin, näkee tilanteen hetken aikaa tämän silmien kautta. Tähän autettavan rooliin eläytyessään autettavasta tulee kuitenkin kyvytön auttamaan häntä, minkä vuoksi siihen ei pidä jäädä. Auttajan tulee palata tietoisesti omaan rooliinsa ja ryhtyä sitten aktiiviseksi asiakkaan peiliksi ja ammatilliseksi toimijaksi. Tämä vuorottelu on olennaista. Itse olen monesti jäänyt jumiin empatiaan, toisen tilanteen liialliseen ja turhaan vatvomiseen mielessäni, kun olisi jo pitäny siirtyä ammatilliseen, toiminnalliseen rooliin.

Vaikka ammatillisuutta yhä etsinkin, Lindqvist kuitenkin lohduttaa jälleen: "Persoonan käyttäminen omassa auttamistyössään tekee mahdolliseksi monia tärkeitä asioita. Se tuottaa asiakassuhteeseen tilaa herkkyydelle, intuitiivisuudelle ja spontaanisuudelle. Ei tarvitse panna itseänsä syrjään eikä lähteä hakemaan apua säännöistä, kaavoista, teorioista ja tekniikoista. On lupa sille, että tässä ja nyt saa syntyä se, mikä on mahdollista ja tuntuu oikealta." Lindqvistin ajatus kiehtoo minua - oman persoonan ja omien kokemusten jakaminen, omana itsenään oleminen mahdollistaa saman myös autettavalle. Auttaja voi tässäkin toimia peilinä, mahdollisuuksien näyttäjänä.

Auttajan jaksaminen

Ihmisten seurassa oleminen ei ole minulle helppoa ja kevyttä. Tarvitsen aika paljon yksinäisyyttä, ja välillä sitä on pakko ottaa vaikka väkisin. Ihmis- tai auttamistyö ei ole minulle mitenkään helppo valinta. Lindqvist kuvaa auttamistyön tekijöitä "säiliöihmisinä", jotka ottavat vastaan, kantaakseen ainakin hetkellisesti autettaviensa ahdistuksen, huolen, toivottomuuden tai vaikkapa vihan. Jostain muualta muistan lukeneeni, että auttajan tai vaikkapa kasvattajan pitää säilyttää tätä autettavalle liian raskasta taakkaa juuri niin kauan, kunnes hän voi ojentaa sen kenties hieman keventyneenä autettavalle takaisin. Silti toisten huolten kuuntelemisen aiheuttama tunnekuormitus on välillä raskas kantaa.

Auttaja ei ole kuin valkotaulu, johon piirretyt kuviot voisi pyyhkiä kokonaan pois. Kun toivoo oikein kovasti, että toisen asiat kääntyisivät parhain päin, on toisenlainen lopputulos välillä raskas kohdata. Etenkin, jos on koettanut auttaa tätä ihmistä niin hyvin kuin on ikinä osannut. Jos auttajan tehtävänä on ottaa vastaan asiakkaiden tunteita, hänen on päästävä purkamaan niitä jotenkin eteenpäin. Autettavat eivät niitä ota vastaan (olen kokeillut). Eikä heillä usein siihen olisikaan voimavaroja. Vaikka auttaja voi vuorovaikutuksessa olla läsnä aitona ihmisenä tunteineen, osa ammatillisuutta on myös se, että välttää kuormittamasta autettavia omilla taakoillaan. Ei tässä työssä olla omia ongelmia ratkomassa, vaikka toisaalta ollaankin.

Kun kokee oman työnsä oikein voimakkaasti omakseen, elämäntehtäväkseen, alkavat työ- ja vapaa-aika sekoittua. Ei se ole pelkästään paha asia. Motivoiva, elämälle rikasta sisältöä antava työ on suuri lahja. Tunnistan kuitenkin itsestäni viime vuosilta Lindqvistin kuvaaman "ylivastuisuuden": "Tunnekuormituksen ohella yhtenä väsymyksen syynä on ylivastuisuus. Työntekijä ei pysty rajaamaan työtään, koska hän kokee velvollisuudekseen olla aina kaikkien käytössä ja pitää itseään korvaamattomana. Usein tämä alkaa ilmetä myös suhteessa työtovereihin. Ylivastuinen työntekijä tarjoutuu helppsto myös kollegojensa paineiden vastaanottajaksi, heidän tekemättömien töidensä suorittajaksi ja mahdollisesti myös heidän hoitajakseen. Näin ollaan rannattomalla merellä, sillä avuntarpeella ei ole mitään loppua. Ylenmääräistä auttamisalttiuttaan viestittävä työntekijä itse asiassa ruokkii asiakkaassa tämän avuttomuutta ja riippuvaisuutta ulkopuolisesta tuesta. Auttaja ehkä luulee tekevänsä hyvää, mutta todellisuudessa hän estää ylivastuisella toiminnallaan autettavan mahdollisuuden oppia itse selviytymään omassa elämässään. Mitä enemmän työntekijän työtavassa näkyy sisäinen samastuminen äitirooliin, sitä todennäköisempi on tällainen kehityskulku." Hei touché!

Osaisinpa ottaa siitä äidillisestä hössötyksestä hyvät puolet ja unohtaa ne autettavien avuttomuutta lisäävät puolet. Leipoisin vieläkin yhteiseen kahvihuoneeseen mokkapaloja ja kyselisin kuulumisia, mutten passaisi ja hyysäisi niissä väärissä paikoissa. Saisinpa uskallusta teettää opiskelijoilla vaikeitakin hommia ja työntää heitä välillä syvempäänkin veteen. Etten veisi toisilta mahdollisuuksia siksi, etten usko heidän pystyvän niihin ilman minun apuani.

Miten auttajaa voisi auttaa siinä vaiheessa, kun väsymys muodostuu kierteeksi? Lindqvist pohtii, etteivät auttajan työtoverit ja toisaalta kotiväki yleensä ole yhteydessä toisiinsa. Työyhteisö ei saa tietoonsa kotona jo näkyviä loppuunpalamisen merkkejä tai päinvastoin. Uupuneen on vaikea myöntää tai tunnistaa omien voimiensa ehtymistä. "Onhan yksi tärkeimmistä väsymyksen syöksykierteen laukaisevista tekijöistä ihmisen tai työyhteisön pakonomainen tarve olla vain hyvä ja onnistuva. Siihen ei mahdu oman pahuuden, heikkouden ja haavoittuvuuden hyväksyvää asennoitumista." On ikään kuin velvollisuus jaksaa ja suorittaa, olla tarvitsematta edes lepoa. Ehkä sitä tuntee jonkinlaista ylpeyttäkin, jos ei ennätä töiltään ruokatauolle tai uhraa kahvitaukonsa opiskelijan huolten kuuntelemiseen. Kuuntelen Mattia: "Asiakasta ei kertakaikkiaan voi auttaa itseään vihaamalla, uhraamalla ja väsyttämällä. Vaikka se näennäisesti tietyllä hetkellä on asiakkaan tarpeen huomioon ottamista, se on pohjimmiltaan huono esimerkki ihmisenä olemisesta ja riistää autettavalta mahdollisuuden avun saamiseen tulevaisuudessa."

Kuka valvoo auttajaa?

Lindqvist kirjoittaa myös auttajan mahdollisuudesta tehdä pahaa autettavalle. Autettava on kovin haavoittuvainen ja riippuvainen auttajastaan. Autettava on "ongelmansa satuttama, avuton ja haavoittuva sekä hänelle annettavan avun varassa." Opettaja tai valmentajakin on paljon vartijana. Halutessaan hän saa hyviä asioita tapahtumaan valmennettavalleen. Toisaalta hän voi valtaansa väärin käyttäessään valita toisin. On suuri riski esimerkiksi opiskelijoiden eriarvoiselle kohtelulle. Mitä enemmän vapautta auttajalla on päättää toimintatavoistaan, sitä heikompi on hänen varassaan olevien turvaverkko. Lindqvistin mielestä tästä seuraa mm. se, että ammatillisissa auttamissuhteissa tarvitaan aina ulkopuolista kontrollia, valvontajärjestelmää, joka toimii asiakkaan turvaverkkona. Tätä olen itsekin usein pohtinut.

Niin kauan kuin etiikkamme on vahva ja toimimme vilpittömästi ja parhaalla (riittävällä) taidollamme asiakkaidemme hyväksi, asiat hoituvat. Entä jos voimamme tai moraalimme alkaa rakoilla, tai joudumme vaikka vaikeassa elämäntilanteessa tekemään valintoja, jotka eivät olekaan ohjattavien/autettavien eduksi? Esim. opiskelijoiden opinnot eivät saisi jäädä minun muistini varaan, vaan asiaankuuluvat paperihommat minun pitää hoitaa, tykkäsin niistä tai en. Opiskelijan on myös pystyttävä hoitamaan asioita tarvittaessa myös muiden kuin minun kanssani, vaikka toimintatapaamme kuuluisikin yhden luukun (ihmisen) politiikka.

Lindqvist toivoo etiikan perustaksi myös vahvaa tiedollista pohjaa ja autettavan vapaaehtoista suostumista auttamiseen (meillä esim. suostumista tiimioppimiseen oman koulutuksensa toteuttamistapana).

Jakamisen tai osallisuuden etiikka

Mikä auttaja oikeastaan on autettavan elämässä? Ehkä luotsi? Lindqvist puhuu jakamisen tai osallisuuden etiikasta, jossa auttaja tunnustautuu ihmisenä osallisuuteen asiakkaansa tarinan kanssa. Hän tekee samanaikaisesti kahta matkaa, autettavan todellisuuteen ja samalla omaansa. Kun hän työskentelee asiakkaan ongelman kanssa, hän tutkii samalla sitä omana ongelmanaan. Riippuvuus, epäröinti, virheiden toistaminen, luopuminen - kun nämä asiakkaan kokemat inhimillisyyteen kuuluvat asiat koskettavat myös auttajaa, hänestä tulee asiakkaansa matkatoveri, joka hetken aikaa aidosti jakaa tämä elämän. Tästä lähtökohdasta voi lähteä tavoittelemaan autettavan hyvää. Siihen kuuluu:
1. Asiakas löytää rohkeuden kohdata totuus omasta elämästään
2. Asiakas näkee sen, mistä hän on ihmisenä vastuussa (syyllisyyden kokeminen)
3. Asiakas tunnistaa ja tunnustaa sen, mitä ja kuka hän ihmisenä on
4. Asiakas löytää muutoksen merkkejä ja kasvun mahdollisuuksia, saa takaisin aloitekykynsä
5. Autettava löytää tien kiinnittyä takaisin siihen elämään ja yhteisöön, johon hän alun perin kuuluu. Häntä ei siis pelasteta pois omasta maailmastaan vaan johdatetaan takaisin oikeaan elämäänsä.

"Auttajan haaste on muuttua asiakkaansa huomispäiväksi." On hirveän helpottavaa ajatella, ettei auttajalla tarvitse olla maagisia näkijän lahjoja tai käsittämättömiä ihmisten käsittelyn taitoja voidakseen auttaa. Asiakkaalla on aina ratkaisun avaimet käsissään. Auttajan tehtävän on "antaa autettavalle se, mikä tällä jo on ja ottaa häneltä pois se, minkä hän on jo menettänyt." Voi riittää jo sekin, että auttaja on odottaja, joku, joka muuttaa huomispäivän lihaksi ja vereksi. Antaa valoa ja toivoa. Ja näyttää asiakkaalle, millaisia voimavaroja tällä on.