Olen opettajan/valmentajan työssäni ohjannut viime aikoina enemmän kuin opettanut. Usein samat kysymykset ovat kerran toisensa jälkeen palanneet askarruttamaan mieltäni. Lueskelen sateisen kesäloman täytteeksi Onnismaan, Pasasen ja Spangarin toimittamaa Ohjaus ammattina ja tieteenalana 2 - ohjauksen toimintakentät. Siitä olen löytänyt ajatuksia ja vastauksiakin näihin itseäni painaneisiin kysymyksiin.
Opettajana joutuu usein vähän kiusalliseen asemaan, jossa ei voi täysin pidäkkeettömästi ajaa opiskelijan etua. On huolehdittava myös oman oppiaineen ja oman työpaikan tulevaisuudesta eikä voi huolettomasti kannustaa opiskelijoita kirmaamaan rohkeasti kohti vihreämpiä ruohostoja. Rajansa ammattietiikallakin - ja toisaalta pienellä koulutusalalla yhen opiskelijan eroaminen ryhmästä saattaa pahimmillaan pienentää jäljelle jäävien opiskelijoiden käyttöönsä saamia resursseja, opetusta ynnä muuta hyödyllistä ja mukavaa.
Spangar kuvaa teoksessa ohjausta neuvotteluksi, jossa asiakas on oman elämänsä ja ohjaaja prosessin etenemisen asiantuntija. Ohjaus ei voi olla palikkatesti, jossa ohjaaja asiakkaan (pysyvät) ominaisuudet tunnistettuaan sujauttaisi hänet niille sopivaan uraputkeen. "Yksilöiden rooli jälkiteollisessa yhteiskunnassa ei ole työn ja ammattien valitsija vaan niiden muovaaja. Ihmisen ja työn suhde on tullut plastiseksi." (Vähämöttönen) Siksi ohjausprosessinkin tulisi olla "ajatusten, näkökulmien ja toimintojen vaihtoa ohjaajan ja asiakkaan välillä asiakkaan työelämäperspektiiveistä yksilöllisellä ja ei-deterministisellä tavalla." Näin olen asian itsekin vahvasti kokenut.
Toisaalta olen pohtinut paljon ohjausta tekevien sidonnaisuuksia. Jokaisella ohjaajalla on jokin taho, joka maksaa hänen palkkansa ja jolla toisaalta on ohjattaviin kohdistuvia tavoitteita. Työllistyminen, opintojen loppuun saattaminen, jatko-opintoihin ohjautuminen.. Onko olemassa jokin taho, joka tekisi ohjausta TÄYSIN JA PELKÄSTÄÄN ohjattavan omien tavoitteiden ja toiveiden pohjalta? Miten pystyisi välttämään ohjattavan holhoamista ja "paremmin tietämistä?"
Teoksessa avataan myös Richardssonin ajatusta siitä, että ohjauksen fokuksen tulisi olla työn paikassa ihmisen elämänkokonaisuudessa, ei työelämän ammateissa. Näin nuoretkin asian mielestäni mieltävät. He pohtivat työn merkitystä itselleen, sovittelevat työroolia ylleen ammatillisen koulutuksen aikana, ikään kuin muovaavat itselleen slogania suhtautumisestaan työhön ja valitsemaansa ammattiin. Ammattiin perinteisesti liitettyjä asenteita ja arvoja ei nielaista purematta, vaan tärkeäksi nousee, millainen MINÄ olen tämän työn tekijänä. Intohimoinen, pakkopullan puputtaja, elämäntaiteilija, harrastuksille elävä, huippuosaajaksi kehittyvä.. Silti odotukset työllistymisestä saattavat olla kuin suoraan teollisuusyhteiskunnan ajoilta. "Kunhan hankin jotkut "paperit", sitten voin vain päättää, haluanko mennä alan töihin."
Minultakin kului monta vuotta ennen kuin pystyin luopumaan vanhahtavista ajattelumalleistani. Olin täynnä paheksuntaa siitä, etteivät opettamalleni alalle hakeutuneet opiskelijat osanneet/ymmärtäneet järkähtämättömästi kaivata juuri kyseisen tutkinnon tutkinnon perusteessa mainittuja asioita. Ymmärtämättömät! Kyllähän minä ja OPH nyt paremmin tiedämme, mitä luonto-ohjaajaksi työllistyäkseen pitää osata.
Vaan kun eihän se mene niin. Minun käsitykseni pohjautuu aiempiin kokemuksiini ja kuulopuheisiin työssäoppimispaikoilta. Voi käsitykseni noin keskimäärin olla ihan pätevä, mutta ei se riitä suunnitelmaksi ainutkertaisen yksilön elämänpolulle. Kun varmoja työllistymistärppejä ei ole, kuka valitsee otettavat riskit? Pakotanko jokaisen vaikkapa retkeilytaitoja treenaamaan vai annanko opiskelijan luottaa omaan näkemykseensä tarvitsemastaan osaamisesta?
Entä opiskelijat, jotka eivät hetkeäkään vakavissaan harkitse opettamallani alalla työskentelemistä? Jotka ovatkin tulleet tavoittelemaan pitävämpää otetta omasta elämästään tai huilaamaan puuduttavasta työstään palatakseen siihen opintojensa jälkeen? Ovatko he väärässä vai onko heillä oikeus käyttää yhteiskunnan maksamaa kolutusta opintososiaalisine etuineen tällaiseen? Entä alanvaihtajat, joilla ei ole todellisia mahdollisuuksia työllistyä luontoalalle? Kenen, kenelle ja missä vaiheessa pitäisi sanoa ääneen, että tämä koulutus on kuule sinun kohdaltasi virheinvestointi? Vai pitäisikö ollenkaan?
Koen moraalisia kärsimyksiä aina rekrytoidessani uusia opiskelijoita. Vaikka koetankin kertoa alasta rehellisesti, pystyn silti halutessani esittämään tämän vähän heikosti työllistävän alan tosi jänskänä ja kivana. Luonto-ohjaajaksi opiskelemisesta saa todella kauniita valokuviakin. Saako tätä alaa suositella? Pitäisikö minun käännyttää tulijat veräjältä takaisin, pienempien haasteiden pariin? Jos aion tehdä ohjausta työkseni, minun on uskallettava antaa vastuu päätöksistä niiden tekijän kannettavaksi. Voin tukea sitä päätöksentekoa ja tuoda siihen monipuolisesti eri näkökulmia, mutten voi jäädä rypemään syyllisyydessä, jos jonkun valinta ei tuotakaan toivottuja tuloksia.
Toisaalta minua on kiusannut opiskelijoideni loputtomalta tuntuva ohjauksen nälkä. Tai oikeastaan he kaipaavat kuuntelijaa pohdinnoilleen ja ajatuksilleen. En mitenkään voi käyttää henkilökohtaiseen ohjaamiseen niin paljon työ- ja vapaa-aikaani kuin he tuntuvat toivovan. Lisäksi loputon vatvominen myös estää heitä tekemästä asioita edistäviä tekoja. Kiinnostuin teoksessa esitellyistä tietokoneavusteisista ohjausympäristöistä - vaikkakin kirjan tiedot lienevät jo aika vanhentuneet näiltä osin. Joka tapauksessa tarvitsen ohjaukseen lisää järjestelmällisyyttä, hyviä työkaluja sekä eteenpäin vievää seurantaa.
