Ohjauskeskustelujen työkalut

Jos toimintasi inspiroi muita haaveilemaan, oppimaan, tekemään ja olemaan enemmän, olet johtaja.

— John Quincy Adams

Opinto-ohjaajakoulutuksen aikana olen kiinnittänyt huomioni mm. ohjauskeskustelujen rakentamiseen. Aiemmin opettajan/valmentajan työhöni liittyvät ohjauskeskustelut ovat usein alkaneet hetken mielijohteesta tai satunnaisesta kohtaamisesta. Tietoisella pysähtymisellä ja läsnäololla saa paljon aikaan, ainakin kohdatuksi tulemisen kokemuksen. Joskus ohjauskeskustelut taas ovat "kyselytunteja", joissa opiskelijalla on kimppu irrallisia kysymyksiä ja pulmia, joihin etsitään nopeita ratkaisuja.

Kun kysymykset eivät ole erityisen filosofisia (esim. mitä valinnaisia yto-opintoja voin tehdä työssäoppimisjaksolla), vastaukset löytyvät usein helposti, viimeistään tietokoneen avulla. Osa keskusteluista käsittelee kuitenkin suuria, vaikeasti ratkeavia teemoja, kuten opiskelijoiden jaksamista, heikosta kielitaidosta aiheutuneita ongelmia, epävarmuutta omien valintojen edessä tai vaikkapa huonoksi koettua opiskeluilmapiiriä. Tällaisissa keskusteluissa ohjaaja kaipaa usein jotain kättä pidempää, siis työkaluja.

Yksinkertaisimmillaan työkaluiksi voi kai lukea vaikkapa tiettyyn ohjausteoriaan pohjautuvat kysymykset, vaikkapa ratkaisukeskeiseen ohjaukseen liittyvät asteikko- ja ihmekysymykset. Netti on myös pullollaan monimutkaisiakin ohjaustyökaluja, jopa simulaattoreita. Osa jaossa olevista työkaluista on hyviä ja teräviä, osa hirveää sössöä. Vaikeinta valmiiden, strukturoitujen työkalujen käytössä varmaankin on tarpeen ja työkalun kohtauttaminen. Ohjattavan tilanteeseen sopivaa täsmäasetta ei välttämättä ole helppoa löytää. Onneksi ohjaustyökaluja voi myös kehitellä ja keksiä itse, vaikkapa lennosta ohjauskeskustelun kuluessa. Kunhan oma luovuus ja kekseliäisyys riittävät.

Olen oppinut arvostamaan ihan uudella tavalla ohjauskeskustelujen valmistelemista ja suunnittelemista. Aiemmin olen arvottanut tärkeimmäksi sen, että ohjausta on joustavasti ja runsaasti saatavilla, että ohjaus voi reagoida hetkessä syntyviin tarpeisiin ja siten raivata esteitä opiskelijan itsenäisen oppimisen tieltä. Tämä käsitys liittyy tapaamme toteuttaa luonto-ohjaajien koulutusta tiimioppimisen keinoin. Hetkessä elävän ohjauksen tarjoaminen on kuitenkin paitsi ohjaajan voimia ja työaikaa tuhlaavaa, usein vähän tehotonta opiskelijan näkökulmasta. Ohjaaja ei pysty valmistautumaan improvisoituihin ohjauskeskusteluihin eikä voi etukäteen perehtyä opiskelijan tilanteeseen tai historiaan. Vaikka meillä on vähän opiskelijoita, on silti vaikeaa muistaa jokaisen kanssa sovittuja yksityiskohtaisia, omia oppimispolkuja. Opiskelijan on vaikea luottaa ohjaajaan, joka ei esimerkiksi muista, että opiskelijan pitäisikin parhaillaan olla työssäoppimassa eikä koululla. Myöskään sopivia ohjaustyökaluja ei improvisoidessa pysty etukäteen valitsemaan.

Työkaluongelmaa helpottavat tietyt, yhteiseen käyttöön valitut työkalut. Jokainen opiskelija tekee meillä oppimissopimuksen sekä oman reittikartan (vrt. hops). Jokainen myös kerää merkintöjä työturvallisuuspassiin (joka on kampuksella itsenäisesti työskentelemisen edellytys) sekä perustaitopassiin (jolla varmistetaan taitojen kertyminen ennen vasta ensimmäisenä keväänä suoritettavaa ammattiosaamisen näyttöä). Jokaiselle kertyvät myös treeniläsnäolot, keikkapisteet ja lukupisteet. Nämä työkalut auttavat ohjaajaa ja ohjattavaa hahmottamaan ohjattavan oppimispolkua ja etenemistä sillä. Lisäksi tarvitaan kuitenkin tilannekohtaisia työkaluja helpottamaan päätöksentekoa erilaisissa tilanteissa.

Millainen sitten on hyvä ohjaustyökalu? Mielestäni sen takana tulisi olla vahva teoria/näkemys, ihmiskäsitys ja ajatus ohjauksen tavoitteista. Työkalua käyttävän tulisi olla tietoinen näistä työkaluun sisäänrakennetuista olettamuksista. Esim. ihmekysymystä käyttäessään ohjaajan tulisi tiedostaa ratkaisukeskeisyyden taustaolettamukset.

Opiskelijat täyttävät usein mielellään myös "hömppätestejä" tyyliin "mikä Muumi-hahmo olet", mutta niillä ei ole ohjauksessa muuta kuin viihteellistä käyttöä. Hyvä ohjaustyökalu auttaa hahmottamaan omaa tilannetta, tuottaa oivalluksia ja uusia havaintoja, tukee päätöksenteossa. Sillä on siis tavoite ja tarkoitus.

Mielestäni hyvä ohjaustyökalu ei kuitenkaan saa "lukita vastausta". Ohjaustyökalu ei voi olla "maaginen 8-pallo", joka kertoo lopullisen vastauksen. Ohjaustyökalu tuottaa aineksia päätöksentekoon tai auttaa järjestämään päänsisäistä kaaosta, mutta sen ei minusta pitäisi tehdä päätöstä ohjattavan puolesta. Hyvä ohjaustyökalu ei kerro, ettei sinusta voi tulla yrittäjää. Se auttaa sen sijaan näkemään yrittäjyyteen mahdollisesti liittyviä haasteita ja mahdollisuuksia omalla kohdalla.

Aion ryhtyä keräämään itselleni omaan työtapaani soveltuvia, hyväksi kokemiani ohjaustyökaluja helposti saataville. Siten voin hyödyntää niitä ohjauskeskusteluissa ilman itse paperille kömpelösti raapustettuja lappusia. Tai sinne päin muisteltuja hutaisuja. Varautuminen on kuitenkin myös opiskelijoiden kunnioittamista.

Kognitiivista kompurointia - miten teoriaa hyödynnetään livenä?

Opinto-ohjaajakoulutukseen kuuluu yhtenä harjoitustehtävänä kahden aidon ohjauskeskustelun videointi ja analysointi. Olen nyt käynyt (ja toki taltioinut) molemmat keskustelut. Tehtävä on minusta ollut erittäin hyödyllinen ja avannut kiinnostavia näkökulmia omaankin työhöni.

Ohjauskeskusteluissa oli määrä soveltaa joitakin lähijaksoilla esitellyistä ohjausteorioista. Ensimmäisessä sovelsin ratkaisukeskeistä ohjausteoriaa, ihan kelvollisin tuloksin. Jälkimmäisessä keskustelussa valitsin käyttöön kognitiivisen ohjausteorian, mutta ihan täysin en tämän lähestymistavan kanssa päässyt sinuiksi. Valitsemani ohjaustyökalu ei oikein toiminut enkä ehkä ollut etukäteen kunnolla suunnitellut, miten kognitiivinen lähestymistapa keskustelussa toteutuisi.

Keskustelukokeilut herättivät minussa muutamia ajatuksia opinto-ohjaajan työstä yleensä ja erityisesti ohjauskeskusteluista.

Kuka on oikea henkilö ohjaamaan?

Ammatillisessa peruskoulutuksessa opiskelijaa ohjaavat usean eri ammatin edustajat. Päävastuu opiskelijan opinnoista on hänen ryhmänohjaajallaan. Moni muukin opettaja (esim. valinnaisuuksista riippuen) saattaa olla suuri vaikuttaja hänen valinnoissaan. Opinto-ohjaajan tehtävä on ohjata esimerkiksi jatko-opintoihin ja auttaa yhteisten tutkinnon osien opinnoissa.

Omassa työssäni ohjaan opiskelijoitani enemmän kuin ammatillisen koulutuksen ryhmänohjaajat yleensä. Toteutamme koulutusta tavalla, joka edellyttää opiskelijoilta jatkuvaa valintojen tekemistä - olivatpa ne sitten suuria päätöksiä työssäoppimispaikoista tai pieniä, päivittäisiä valintoja (aloitanko jo keikan valmistelut vai lykkäänkö). Perinteisten opiskelutaitojen sijasta tai lisäksi tarvitaan hyvää itsetuntemusta sekä itsekuria - taitoa käsitellä itseään. Ohjauskeskustelut käsittelevät yhtä hyvin näitä oman itsensä ja toisten johtamisen pulmia kuin vaikkapa opintojen rakennetta.

Ohjaamisen tekee mahdolliseksi luottamussuhde ohjattavaan. Sen synnyttäminen on aika herkkä ja pitkä prosessi. Ennen kuin ohjattava uskaltaa oikeasti avata elämäänsä ja esim. unelmiaan tai luottaa tärkeässä valintatilanteessa ohjaajan harkintakykyyn, pitää se luottamus ansaita. Miten se mahtaa olla mahdollista opinto-ohjaajalle, joka tapaa opiskelijoita harvoin eikä hirveästi tunne heidän tilannettaan?

Olen usein huomannut myös sen, että "minun" opiskelijani saattavat kääntyä tietyissä asioissa mielummin samaa työtä tekevän kollegani puoleen. Samoin osa "hänen" opiskelijoistaan voi hakea ohjausta minulta tilanteissa, joissa tuntevat minun voivan/osaavan auttaa paremmin. Meille se sopii hyvin. Mutta jos opiskelija ei löydä oman koulunsa/alansa opinto-ohjaajan kanssa yhteistä säveltä, vaihtoehtona on jälleen kääntyä ryhmänohjaajan puoleen. Ohjattaville sillä on todella paljon väliä, kenen kanssa asioitaan hoitavat. He saattavat esim. kieltäytyä asioimasta opinto-ohjaajan kanssa, vaikka heidän on "pakko" hoitaa esimerkiksi osaamisen tunnustamiset aiemmista opinnoista.

Opiskelijahuoltolaki tarjoaa nykyisin opiskelijalle monissa tilanteissa mahdollisuuden valita, ketkä hänen asioitaan käsittelevät. Toisaalta on hyvä, että opiskelija kokee tulevansa ymmärretyksi ja oikealla tavalla kohdatuksi. Toisaalta opiskelijan valinnanvapaus saattaa kasata töitä sen "ymmärtäväisen" ohjaajan niskaan tai opiskelija voi ajautua hoitamaan asioitaan sellaisen henkilön kanssa, joka ei hänen asioitaan pysty ratkaisemaan.

Ihannetapauksessa opiskelijoita palvelemassa olisi useammasta, ehkä eri ammatteja edustavasta henkilöstä koostuva tiimi, jonka kaikki jäsenet olisivat riittävän hyvin perillä mm. opiskelijan tutkinnosta, taustasta ja tarjolla olevista mahdollisuuksista ohjatakseen häntä. Tieto ei kuitenkaan siirry riittävän hyvin. Sen estää jo salassapitovelvollisuus ja arjen kiireet. Pahimmassa tapauksessa opiskelija joutuu jokaisen tukihenkilön kanssa aloittamaan tarinansa alusta, kertaamaan ja selittelemään.

Uskon olevani menossa oikeaan suuntaan, kun ohjaan opetus- ja valmennustyön sisällä ja kyljessä.

Ohjausmenetelmien ja -työkalujen valitseminen

Heikkouteni (ja tavallaan vahvuuteni) ohjaajana on ollut epämääräisyys ja suunnittelemattomuus. Ohjauskeskustelut alkavat usein hetken mielijohteesta, opiskelijan ilmestyttyä ovelleni, jolloin valmistautumiseen tai suunnitteluun ei ole ollenkaan aikaa. Olenkin hyvin harvoin jäsentänyt keskusteluja mielessäni jonkin teoreettisen lähestymistavan kautta, tai käyttänyt suunnitellusti mitään työkaluja yksilökeskusteluissa. Ryhmiä ohjatessani työkalujen käyttö on luontevampaa.

Jotta työkalut ja taustateoriat tulisivat itselle tehokkaaseen käyttöön, pitäisi varmaan tehdä paljon kokeiluja niiden kanssa. Testata valmiita työkaluja ja niistä saatujen kokemusten perusteella muokata oman alan käyttöön sopivia. Tuttuja, kokeiltuja työkaluja pystyy ottamaan "lennosta" käyttöön, ja tilanteen vaatiessa tulee nopeasti mieleen sopiva menetelmä tai työkalu.

Oman alan ohjaustyökalut pitäisi ajatella läpi ja suunnitella niiden käyttö luontevaksi osaksi koulutusprosessia.

Hyvä ohjauskeskustelu antaa tukevat eväät tulevalle etapille. 

Ohjauskeskusteluista käytäntöön

On tärkeää, että ohjauskeskusteluissa sovitut asiat viedään räväkästi käytäntöön ja prosessi käynnistyy heti ohjauskeskustelun jälkeen. Usein ohjauskeskustelun jälkeen mieli on hyvä ja pää täynnä optimistisia tulevaisuudensuunnitelmia. Kaikki vaikuttaa selvältä, mutta ensimmäiset askeleet käytäntöön viemiseksi voivatkin olla raskaita. Etenkin viivästykset ovat hyvien aikomusten surma.

Usein olen varmaan unohtanut ohjauskeskusteluista pois konkreettisen toimintasuunnitelman tekemisen ja etenkin sen toteutumisen seurannan. Opiskelijat eivät itse näihin välttämättä tartu. Minulla on kehittymisen varaa deadlinejen asettamisessa ja niiden noudattamisen "tukemisessa". Kun yksilöllinen oppimispolku on laadittu, se on opiskelijan hops ja hänen tulee sitoutua sitä noudattamaan. Kun ei ole mahdollista kulkea lauman mukana (kuten rintamaopetuksessa), tarvitaan toisenlaista tukea ja selkeitä suunnitelmia. On johdettava itseään.

Tiimioppimisessa yksi ulottuvuus on tiimin tuki. Ohjauskeskusteluiden yhteydessä voisi suunnitella myös sen, keneltä, miten ja milloin saat tukea suunnitelmasi toteuttamiseen. Miksei voisi pitää ohjauskeskusteluja pienryhmille, joilla on samansuuntaisia tavoitteita?

Auttajan varjo

Yksi elämäni tärkeimmistä kirjoista

Sain voimallisen vinkin kirjasta, joka kannattaisi lukea. Löysin sen käsiini, ja olen lukenut sitä hitaasti, joka sanasta ja ajatuksesta nautiskellen.

Kirja on Martti Lindqvistin Auttajan varjo (Otava 1995). Se käsittelee auttamisammatessa toimivien ammattietiikkaa, etenkin sen varjopuolia. Tämä kirja oli varmasti paras, jonka olisin voinut käsiini saada juuri tässä vaiheessa työuraani. Kirjan ajatukset osuivat täsmälleen niihin kipeisiin kysymyksiin, joita olen juuri viime aikoina mielessäni pyöritellyt. Wikipedia kertoo Lindqvistin menehtyneen jo vuonna 2004. Kunpa ei olisi - olisin halunnut kiittää tästä kirjasta.

Voi Matti. Kiitos tästä viisaasta kirjasta.

Auttamisammattiin kasvaminen

Opettajan työ ei mielestäni välttämättä ole auttamisammatti. Auttamistyötä siitä tulee siinä vaiheessa, kun opettaja alkaa kohdata opettamiaan ihmisiä ihmisinä. Tiedon välittäminen ei vielä ole vuorovaikutusta tai kohtaamista. Auttamisessa keskiössä on autettava ja hänen tarpeensa.

Työni muuttuessa opettamisesta ohjaamiseksi ja valmentamiseksi olen huomannut toimivani auttamisammatissa ilman kunnollisia työvälineitä tai osaamista. Neuvottomuus, ahdistus ja keinottomuus ovat kasvaneet autettavien kohtaamisen syventyessä. Lindqvistkin kirjoitti jo tässä vanhahkossa kirjassaan kasvattajien olleen kirjoittamishetkellä kaikkein nopeimmin kuormittuva ammattiryhmä, jonka oletetaan selviytyvän tilanteista, joihin heidän koulutuksensa ei anna juuri mitään pohjaa. Juuri näinhän se on. Opiskelijoilla, niin ihania kuin he ovatkin, on elämässään valtavan suuria haasteita, jotka rajoittavat opiskeluun keskittymistä. Periaatteessa tukenani on opiskelijahuolto oman asiantuntemuksensa kanssa, mutta arjen kohtaamisissa he eivät ole läsnä.

Minua kosketti heti kirjan alussa kohta, jossa Lindqvist kuvaa auttamisen henkilökohtaisia ja yhteisöllisiä edellytyksiä: "Ei ole mikään ongelma murtaa auttajan (tai autettavan) eettistä selkärankaa. Riittää, kun vie häneltä hänen toivonsa tai kuormittaa häntä uupumukseen asti. Sellaisessa tilassa ihminen puolustautuu joko luovuttamalla kokonaan tai ryhtymällä "pahaksi", koska se on ehkä hänen ainoa tapansa säilyä hengissä. Se on depression ja aggression logiikkaa elämän mahdottomuuksien edessä." Ammatillisen koulutuksen resurssileikkaukset ovat saaneet juuri tällaisia reaktioita aikaan työssään jaksamisen kanssa painivissa opetusalan ammattilaisissa. Onneksi osa jaksaa yhä pitää kiinni etiikastaan ja jatkaa opiskelijoista välittämistä.

Jokainen tsäänssi on mahdollisuus (M. Nykänen)

Lindqvist kuvaa auttamista peilinä toimimisena. Auttaja antaa autettavalle mahdollisuuden löytää omat rajansa ja toisaalta mahdollisuutensa. Auttajan on otettava autettavalta pois se, jonka hän on jo menettänyt ja antaa hänelle se, joka hänellä jo on. Toisaalta auttaminen on muutakin kuin autettavan tilanteen heijastamista. Se on kahden ihmisen kohtaamista inhimillisyyden yhteismaalla, autettavan tunteeseen ja kokemusmaailmaan eläytymistä ja niiden hetkellistä tavoittamista. Auttamistyössä jokin autettavan todellisuudesta koskettaa jotain samalla taajuudella värisevää myös auttajassa. Siksi on tärkeää tuntea ja tiedostaa myös oman jaksamisensa ja eettisyytensä rajat.

Auttaja on toisaalta osallinen, toisaalta sivustakatsoja

Työskentelen koulutusalalla, jossa opiskelijoihin tulee ehkä poikkeuksellisen läheinen suhde esim. yhteisten vaellusretkien ja esimerkiksi melonnan opettamisen kautta. Ihmistä on mentävä lähelle ja yhteiset, jännittävät kokemukset ja omien rajojen ylittäminen lähentävät. Monesta opiskelijasta on jäänyt minulle tärkeä ystävä. Monet kuitenkin jatkavat matkaansa valmistumisen jälkeen eivätkä tunnu uhraavan ajatustakaan minulle. Se on usein tuntunut ihan käsittämättömältä, kun monen kanssa ollaan koettu ja käyty läpi niin isoja asioita ja eletty ainakin pari vuotta yhdessä.

Itsensä likoon laittamista, rohkeutta, luottamusta toiseen

Lindqvist kuvaa auttajan asemaa seuraavasti: "Määrätyissä tilanteissa tarinaan kuitenkin sukeltaa sivullinen, jolle ei ole ennalta varattu luonnollista roolia käsikirjoitukseen. Silti hän ei ole tunkeilija tai merkityksetön statisti, vaan tulee paikalle korjaamaan lavastusta, tutkimaan juonta ja tekemään jonkin ohjauksellisen väliintulon, jotta tarina ei jäisi jumiin vaan voisi entistä paremmin toteuttaa tarkoituksensa. Sitten hänen tehtävänsä on siirtyä sivuun, näyttämöltä pois. Hän on auttaja siinä mielessä, mitä auttajalla tässä kirjassa tarkoitetaan - toisaalta osallinen ja toisaalta sivustakatsoja." Tähän rooliin pitää tottua ja hyväksyä se. Tunnen toki iloa auttamisesta itsestään, mutta olen usein huomannut myös loukkaantuvani "kiitollisuuden puutteesta". Minua helpotti lukea Lindqvistin "synninpäästö" - jokaisella auttajalla on myös itsekkäitä tarpeita, joita hän yrittää auttamisellaan tyydyttää. Auttaminen ei siis ole pelkästään altruistista toisen palvelemista, vaan myös auttaja pyrkii saamaan siitä itselleen jotain. Lindqvistin mukaan omien tarpeiden tyydyttämisestä ei ole mahdollista päästä kokonaan eroon, mutta sen tiedostaminen on tärkeää. Minusta on ihanaa, että olen saanut uusia ystäviä entisistä "autettavistani", mutta en halua että tiedostamaton kavereiden etsiminen vaikuttaa tapaani työskennellä.

Mitä auttaminen on?

Auttajan varjo -kirja laittoi minut pohtimaan paljon sitä, mikä lopulta on hyvää/tehokasta auttamista. Oma helmasyntini on liika hyysääminen eli autettavan yhä avuttomammaksi tekeminen liialla "auttamisella". Toisen puolesta tekeminen tai kaunistellun kuvan antaminen tilanteesta (ettei tulisi paha mieli) ei ole kunnollista auttamista. Lindqvist hakee määritelmää auttamiselle seuraavien ulottuvuuksien kautta:

1. Annetaan autettavalle välineitä oman itsensä ja elämänsä ymmärtämiseen
2. Vapautetaan keskeiset sisäiset ja ulkoiset voimavarat
3. Opetellaan suostumaan (esim. autettavaksi, rajoihin, olosuhteisiin)
4. Autetaan autettavaa luomaan positiivinen suhde itseensä
5. Autetaan hyväksymään elämän asettama haaste (huomaamaan ja hyväksymään muutoksen mahdollisuus ja tarve)

Miten suhtaudutaan ohjauksessa ohjattavan rajoitteisiin ja niihin olosuhteisiin, joiden kanssa hänen on tultava toimeen? On kivaa ja miellyttävää valmentaa ihmisiä ikään kuin mitään rajoitteita ei olisi, kuin kaikki olisi mahdollista. Uskoa ihmisten epärealistisiinkin unelmiin yhdessä heidän kanssaan ja toimia kuin korttipakka olisi täysi eikä mitään vielä jaettu. Ja eihän elämä mahdollisuuksineen mikään tavallinen korttipakka olekaan. Jos neljä ässää on jo lyöty pöytään, niitä voi olla lisää vaikka kuinka paljon. Elämä on kuitenkin rajallinen ja jotkut valinnat voivat edellyttää suurempia voimavaroja kuin mihin autettavalla on pääsy. Joillekin ei niitä ässiä kovin paljon osu. Minun on usein vaikea erottaa, milloin teen ohjattavalle karhunpalveluksen ollessani optimistinen. Jos Lindqvistin mukaan auttajan on otettava autettavalta pois se, jonka hän on jo menettänyt, ehkäpä se tehtyjen valintojen ja kuljetun polun läpi käyminen ja sanoittaminen yhdessä autettavan kanssa on tätä pois ottamista. Et lähtenyt tuolle tielle, et valinnut noin vaan näin, siksi ollaan nyt tässä tilanteessa.

Minun on myös vaikea asettaa rajoja koulutusorganisaation edustajana. Milloin opiskelijalle on kertynyt liikaa poissaoloja? Milloin ei voi päästää kokeilemaan ammattiosaamisen näyttöä? Tällaiset rajat ovat toisaalta apuväline ohjattaville - kuin maantien reunaviivat, jotka auttavat pysymään oikeassa suunnassa. Niiden määrittäminen on epäkiitollinen tehtävä, mutta ilman niitä on kenenkään vaikea päästä tavoitteeseensa. Olen usein vähän raukkamainen - venyttelen rajoja ja annan sata uutta mahdollisuutta, vaikka jämäkkyys palvelisi ohjattavaakin paljon paremmin.

Moni lähtee liikkeelle varsin kiviseltä rannalta hypäten kylmään veteen

Auttamisen etiikka

Opinto-ohjaajakoulutukseen lähtiessäni kaipasin kai kahta asiaa. Olen ryhtynyt ohjaamaan toisia hyvin hataralla osaamisella, omasta persoonastani ammentaen. Varsinaisia työkaluja tai taustateorioita minulla on ollut käytössäni niukasti. Toisaalta taas olen alkanut pelätä rikkovani itseni tässä auttamistyössä. En haluaisi kyynistyä enkä toisaalta elää liian voimakkaasti mukana ohjattavieni elämän myrskyissä. Haluaisin oppia annostelemaan voimavarojani tähän ohjaus- ja auttamistyöhön sopivasti, jotta ne riittäisivät saamaan toivottuja vaikutuksia aikaan ja toisaalta riittäisivät pitkällä aikavälillä tässä työssä jaksamiseen. Lindqvist asettaa itsestään antamisen etiikalle kolme perusedellytystä:

1. Itsensä puolustaminen (esim. itsensä kehittäminen ja kohtuuttomasta kieltäytyminen)
2. Itsensä ilmaiseminen (esim. itseensä kertyneen painolastin purkaminen, omien kokemuksien ilmaiseminen) (ns. Minä olen -tie)
3. Itselleen pyytäminen (esim. avun ja levon pyytäminen) (ns. Minä antaudun -tie)

Keskimmäinen kohta on minulle helppoa. Ykköskohtakin osittain - minulla on hyvät metataidot, joiden avulla selviydyn monista vaikeistakin tilanteista. Toisaalta olen työntekijänä vähän rajaton - olen pitkään tehnyt aivan liikaa palkatonta ylityötä ihan vain tekemisen ilosta ja työn flow´hun imeytyneenä. Kohtuullisuuteen yritän parhaillaan oppia.

Kolmas kohta - itselleni pyytäminen - on minulle melkein mahdoton. Minussa on paljon marttyyriä ja teen lähes aina mielummin itse kuin pyydän apua toiselta. Vaikka huomaankin tämän itsessäni, silti en usein oikeasti pysty sanomaan, että olen väsynyt enkä jaksa tai halua jotain tehdä. Teen sen sitten vaikka kiukun voimalla. Olen oikeastaan aina se, joka auttaa. Minulle on kunnia-asia tehdä aina vähintään oma osuuteni, enkä ikinä halua jäädä kenellekään mitään velkaa. Olisin itse kamala autettava. Jatkuvalla suorittamisellani ja muiden auttamisellani yritän ikuisesti lunastaa paikkaani maailmassa, oikeuttani olla olemassa ja toisten hyväksyntää. Avun tarve on minulle haavoittuvuutta, enkä halua päästää itseäni sellaiseen tilanteeseen. Olen jotenkin turvassa, jos en tarvitse ketään. Harmi vain, että toisetkin ihmiset haluavat olla tarpeellisia. He tarvitsevat minua myös tarvitsijana. Yksityishenkilönä jään helposti yksin, ellen halua ottaa keneltäkään mitään vastaan.

"Auttajana toimiminen antaa mahdollisuuden olla toisen ihmisen lähellä ilman todellista läheisyyttä", kirjoittaa Lindqvist. "Myös riippuvuuden ongelma ratkeaa niin, että auttajana ei tarvitse ulkoisesti koskaan olla niin riippuvainen kuin suhteen toinen osapuoli on. Silloin hylätyksi tulemisen uhka ei kasva liian vaaralliseksi." Syvästi kyllä. Lindqvist kuitenkin lohduttaa, ettei auttajan tarvitse kieltää tätä puolta itsestään tai hävetä sitä eikä se tee häntä huonoksi, vaaralliseksi tai kyvyttömäksi toimimaan tehtävässään. Oman heikkouden ja tarvitsevuuden tiedostaminen voi itse asiassa olla suuri voimavara auttamistyössä.

Ammatillisuus auttamistyössä

Olen itse ryhtynyt tekemään auttamistyötä "perstuntumalta", hyvää tarkoittaen mutta takuulla raskaitakin virheitä tehden. Olen yrittänyt ohjata opiskelijoitani kohti heidän haaveittensa duunia, tukien samalla muiden elämän tavoitteiden saavuttamista. Ammatillisuus on minulta tainnut kuitenkin olla välillä hukassa.

Lindqvistin mukaan ammatillisuus tarkoittaa sitä, että auttaja on ammattilaisena asiakkaan käytössä. Asiakas on kääntynyt auttajan puoleen juuri siksi, että hän on alansa ammattilainen. "Auttajalla tulisi siis olla asemansa, asiantuntemuksensa, kokemuksensa, resurssiensa ja välineittensä puolesta mahdollisuus toimia asiassa, missä asiakas itse on avuton. (--) Ammatillisuuden vahvuus on siinä, että se antaa mahdollisuuden tiettyyn selkeyteen, objektiivisuuteen ja tehokkaaseen toimintaan. Juuri tätä tarkoitusta palvelevat ammattiroolien erikoistuneisuus ja emotionaalinen etäisyys asiakkaasta sekä siihen liittyvä ulkoinen ja sisäinen valta." Ei siis missään mielessä riitä, että on "hyvä tyyppi" ja yrittää parhaansa. Ammattiauttaminen on jotain muuta. "Lisäksi ammatillisuus on työntekijälle itsearvostuksen lähde ja suoja sitä tunnekuormitusta vastaan, joka uhkaa imaista hänet asiakkaan pahaan oloon, kaoottisuuteen ja avuttomuuteen. Ilman tätä suojaa hän tulisi pian työkyvyttömäksi." Tämän koen hyvin vaikeaksi: kun luottamuksellisten välien ja syvällisen vuorovaikutuksen aikaan saaminen edellyttää kokemuksieni mukaan hyvin "auki" olemista ja autettavan päästämistä hyvin lähelle itseä, mikä on se suojakelmu, joka tuon imeytymisen estää?

Tämän pohtiminen kuitenkin auttaa minua ymmärtämään monia ohjaus- ja auttamistyötä tekeviä, jotka ovat valinneet hyvin erilaisen toimintatavan kuin minä itse. Osa vaikuttaa minusta esim. ikään kuin piiloutuvan papereiden, menettelytapojen ja prosessikaavioiden taakse. Kohtaamisen syvyyden kustannuksella he valitsevat turvan, takertuvat (vaikka mielivaltaiseen ja epätarkoituksenmukaiseen) järjestykseen. Jotkut taas piirtävät hyvin tiukkaa rajaa ammattinsa ja työnkuvansa ympärille välttyen siten joutumasta mukaan autettavan kaikkiin kiemuroihin. Ammatillisen koulutuksen ryhmänohjaajalla tosin on harvoin mahdollisuutta vetää tällaisia rajoja - opiskelijan niin halutessa hän voi joutua mukaan ratkaisemaan mitä tahansa opiskelijan elämäntilanteeseen liittyviä asioita.

Auttaja toivon lainaajana

Pidän aivan erityisesti Lindqvistin ajatuksesta siitä, että auttajan tulisi muuttua autettavalle hänen huomispäiväkseen. Auttaja toimii autettavalle elävänä peilinä, auttaa avuntarvitsijaa näkemään itsensä uudessa valossa auttajansa kautta. Hän ottaa vastaan asiakkaan tunteet ja mielikuvat, mahdollisen hädänkin. Samalla hän toimii autettavalle ihmisen mallina, esimerkkinä siitä, että kriiseistäkin selviytyminen on mahdollista. "Hän ikäänkuin "lainaa" oman toivonsa sellaiselle ihmiselle, joka on hukkua epätoivoonsa." Lindqvist korostaa sen kokemuksen tärkeyttä, että autettavalla on edes joku, joka odottaa häntä ja toivoo, että kaikki järjestyy. Se antaa parhaimmillaan syyn jatkaa eteenpäin, antaa elämälle vielä yhden mahdollisuuden.

Auttaja ei voi pelastaa ihmistä hänen omasta elämästään, mutta hän voi auttaa pääsemään eteenpäin kriisistä tai muuten jumiutuneesta tilanteesta. Auttaja on elämänlanka, peili, todistaja ja saattaja. Ratkaisevat askeleet ottaa kuitenkin autettava itse. Auttaja voidaan nähdä selviytymisresurssina, joka auttaa tilanteen hahmottamisessa ja toimii erilaisissa avustavissa rooleissa. Empatiaa ei kuitenkaan Lindqvistin mukaan voi tuottaa ammatillisuudesta käsin. "Olen lopullisesti menettänyt uskoni siihen, että pelkästä ammatillisuudesta käsin voitaisiin tuottaa mitään todellista empatiaa, vaikka näennäisesti sen jäljittely ammattiroolissa on hyvin tavallista muuttuen pahimmillaan maneerinomaiseksi ja flegmaattiseksi "miten-sinä-sen-oikein-koet" -nyökyttelyksi. Sellainen asennoituminen levittää ympäristöönsä lähinnä kosmista vilua." Kosmista vilua. Niin levittää.

Empatian käyttö on Lindqvistin mukaan välttämätöntä auttamistyössä. Siinä auttaja asettuu hetkellisesti autettavan rooliin, näkee tilanteen hetken aikaa tämän silmien kautta. Tähän autettavan rooliin eläytyessään autettavasta tulee kuitenkin kyvytön auttamaan häntä, minkä vuoksi siihen ei pidä jäädä. Auttajan tulee palata tietoisesti omaan rooliinsa ja ryhtyä sitten aktiiviseksi asiakkaan peiliksi ja ammatilliseksi toimijaksi. Tämä vuorottelu on olennaista. Itse olen monesti jäänyt jumiin empatiaan, toisen tilanteen liialliseen ja turhaan vatvomiseen mielessäni, kun olisi jo pitäny siirtyä ammatilliseen, toiminnalliseen rooliin.

Vaikka ammatillisuutta yhä etsinkin, Lindqvist kuitenkin lohduttaa jälleen: "Persoonan käyttäminen omassa auttamistyössään tekee mahdolliseksi monia tärkeitä asioita. Se tuottaa asiakassuhteeseen tilaa herkkyydelle, intuitiivisuudelle ja spontaanisuudelle. Ei tarvitse panna itseänsä syrjään eikä lähteä hakemaan apua säännöistä, kaavoista, teorioista ja tekniikoista. On lupa sille, että tässä ja nyt saa syntyä se, mikä on mahdollista ja tuntuu oikealta." Lindqvistin ajatus kiehtoo minua - oman persoonan ja omien kokemusten jakaminen, omana itsenään oleminen mahdollistaa saman myös autettavalle. Auttaja voi tässäkin toimia peilinä, mahdollisuuksien näyttäjänä.

Auttajan jaksaminen

Ihmisten seurassa oleminen ei ole minulle helppoa ja kevyttä. Tarvitsen aika paljon yksinäisyyttä, ja välillä sitä on pakko ottaa vaikka väkisin. Ihmis- tai auttamistyö ei ole minulle mitenkään helppo valinta. Lindqvist kuvaa auttamistyön tekijöitä "säiliöihmisinä", jotka ottavat vastaan, kantaakseen ainakin hetkellisesti autettaviensa ahdistuksen, huolen, toivottomuuden tai vaikkapa vihan. Jostain muualta muistan lukeneeni, että auttajan tai vaikkapa kasvattajan pitää säilyttää tätä autettavalle liian raskasta taakkaa juuri niin kauan, kunnes hän voi ojentaa sen kenties hieman keventyneenä autettavalle takaisin. Silti toisten huolten kuuntelemisen aiheuttama tunnekuormitus on välillä raskas kantaa.

Auttaja ei ole kuin valkotaulu, johon piirretyt kuviot voisi pyyhkiä kokonaan pois. Kun toivoo oikein kovasti, että toisen asiat kääntyisivät parhain päin, on toisenlainen lopputulos välillä raskas kohdata. Etenkin, jos on koettanut auttaa tätä ihmistä niin hyvin kuin on ikinä osannut. Jos auttajan tehtävänä on ottaa vastaan asiakkaiden tunteita, hänen on päästävä purkamaan niitä jotenkin eteenpäin. Autettavat eivät niitä ota vastaan (olen kokeillut). Eikä heillä usein siihen olisikaan voimavaroja. Vaikka auttaja voi vuorovaikutuksessa olla läsnä aitona ihmisenä tunteineen, osa ammatillisuutta on myös se, että välttää kuormittamasta autettavia omilla taakoillaan. Ei tässä työssä olla omia ongelmia ratkomassa, vaikka toisaalta ollaankin.

Kun kokee oman työnsä oikein voimakkaasti omakseen, elämäntehtäväkseen, alkavat työ- ja vapaa-aika sekoittua. Ei se ole pelkästään paha asia. Motivoiva, elämälle rikasta sisältöä antava työ on suuri lahja. Tunnistan kuitenkin itsestäni viime vuosilta Lindqvistin kuvaaman "ylivastuisuuden": "Tunnekuormituksen ohella yhtenä väsymyksen syynä on ylivastuisuus. Työntekijä ei pysty rajaamaan työtään, koska hän kokee velvollisuudekseen olla aina kaikkien käytössä ja pitää itseään korvaamattomana. Usein tämä alkaa ilmetä myös suhteessa työtovereihin. Ylivastuinen työntekijä tarjoutuu helppsto myös kollegojensa paineiden vastaanottajaksi, heidän tekemättömien töidensä suorittajaksi ja mahdollisesti myös heidän hoitajakseen. Näin ollaan rannattomalla merellä, sillä avuntarpeella ei ole mitään loppua. Ylenmääräistä auttamisalttiuttaan viestittävä työntekijä itse asiassa ruokkii asiakkaassa tämän avuttomuutta ja riippuvaisuutta ulkopuolisesta tuesta. Auttaja ehkä luulee tekevänsä hyvää, mutta todellisuudessa hän estää ylivastuisella toiminnallaan autettavan mahdollisuuden oppia itse selviytymään omassa elämässään. Mitä enemmän työntekijän työtavassa näkyy sisäinen samastuminen äitirooliin, sitä todennäköisempi on tällainen kehityskulku." Hei touché!

Osaisinpa ottaa siitä äidillisestä hössötyksestä hyvät puolet ja unohtaa ne autettavien avuttomuutta lisäävät puolet. Leipoisin vieläkin yhteiseen kahvihuoneeseen mokkapaloja ja kyselisin kuulumisia, mutten passaisi ja hyysäisi niissä väärissä paikoissa. Saisinpa uskallusta teettää opiskelijoilla vaikeitakin hommia ja työntää heitä välillä syvempäänkin veteen. Etten veisi toisilta mahdollisuuksia siksi, etten usko heidän pystyvän niihin ilman minun apuani.

Miten auttajaa voisi auttaa siinä vaiheessa, kun väsymys muodostuu kierteeksi? Lindqvist pohtii, etteivät auttajan työtoverit ja toisaalta kotiväki yleensä ole yhteydessä toisiinsa. Työyhteisö ei saa tietoonsa kotona jo näkyviä loppuunpalamisen merkkejä tai päinvastoin. Uupuneen on vaikea myöntää tai tunnistaa omien voimiensa ehtymistä. "Onhan yksi tärkeimmistä väsymyksen syöksykierteen laukaisevista tekijöistä ihmisen tai työyhteisön pakonomainen tarve olla vain hyvä ja onnistuva. Siihen ei mahdu oman pahuuden, heikkouden ja haavoittuvuuden hyväksyvää asennoitumista." On ikään kuin velvollisuus jaksaa ja suorittaa, olla tarvitsematta edes lepoa. Ehkä sitä tuntee jonkinlaista ylpeyttäkin, jos ei ennätä töiltään ruokatauolle tai uhraa kahvitaukonsa opiskelijan huolten kuuntelemiseen. Kuuntelen Mattia: "Asiakasta ei kertakaikkiaan voi auttaa itseään vihaamalla, uhraamalla ja väsyttämällä. Vaikka se näennäisesti tietyllä hetkellä on asiakkaan tarpeen huomioon ottamista, se on pohjimmiltaan huono esimerkki ihmisenä olemisesta ja riistää autettavalta mahdollisuuden avun saamiseen tulevaisuudessa."

Kuka valvoo auttajaa?

Lindqvist kirjoittaa myös auttajan mahdollisuudesta tehdä pahaa autettavalle. Autettava on kovin haavoittuvainen ja riippuvainen auttajastaan. Autettava on "ongelmansa satuttama, avuton ja haavoittuva sekä hänelle annettavan avun varassa." Opettaja tai valmentajakin on paljon vartijana. Halutessaan hän saa hyviä asioita tapahtumaan valmennettavalleen. Toisaalta hän voi valtaansa väärin käyttäessään valita toisin. On suuri riski esimerkiksi opiskelijoiden eriarvoiselle kohtelulle. Mitä enemmän vapautta auttajalla on päättää toimintatavoistaan, sitä heikompi on hänen varassaan olevien turvaverkko. Lindqvistin mielestä tästä seuraa mm. se, että ammatillisissa auttamissuhteissa tarvitaan aina ulkopuolista kontrollia, valvontajärjestelmää, joka toimii asiakkaan turvaverkkona. Tätä olen itsekin usein pohtinut.

Niin kauan kuin etiikkamme on vahva ja toimimme vilpittömästi ja parhaalla (riittävällä) taidollamme asiakkaidemme hyväksi, asiat hoituvat. Entä jos voimamme tai moraalimme alkaa rakoilla, tai joudumme vaikka vaikeassa elämäntilanteessa tekemään valintoja, jotka eivät olekaan ohjattavien/autettavien eduksi? Esim. opiskelijoiden opinnot eivät saisi jäädä minun muistini varaan, vaan asiaankuuluvat paperihommat minun pitää hoitaa, tykkäsin niistä tai en. Opiskelijan on myös pystyttävä hoitamaan asioita tarvittaessa myös muiden kuin minun kanssani, vaikka toimintatapaamme kuuluisikin yhden luukun (ihmisen) politiikka.

Lindqvist toivoo etiikan perustaksi myös vahvaa tiedollista pohjaa ja autettavan vapaaehtoista suostumista auttamiseen (meillä esim. suostumista tiimioppimiseen oman koulutuksensa toteuttamistapana).

Jakamisen tai osallisuuden etiikka

Mikä auttaja oikeastaan on autettavan elämässä? Ehkä luotsi? Lindqvist puhuu jakamisen tai osallisuuden etiikasta, jossa auttaja tunnustautuu ihmisenä osallisuuteen asiakkaansa tarinan kanssa. Hän tekee samanaikaisesti kahta matkaa, autettavan todellisuuteen ja samalla omaansa. Kun hän työskentelee asiakkaan ongelman kanssa, hän tutkii samalla sitä omana ongelmanaan. Riippuvuus, epäröinti, virheiden toistaminen, luopuminen - kun nämä asiakkaan kokemat inhimillisyyteen kuuluvat asiat koskettavat myös auttajaa, hänestä tulee asiakkaansa matkatoveri, joka hetken aikaa aidosti jakaa tämä elämän. Tästä lähtökohdasta voi lähteä tavoittelemaan autettavan hyvää. Siihen kuuluu:
1. Asiakas löytää rohkeuden kohdata totuus omasta elämästään
2. Asiakas näkee sen, mistä hän on ihmisenä vastuussa (syyllisyyden kokeminen)
3. Asiakas tunnistaa ja tunnustaa sen, mitä ja kuka hän ihmisenä on
4. Asiakas löytää muutoksen merkkejä ja kasvun mahdollisuuksia, saa takaisin aloitekykynsä
5. Autettava löytää tien kiinnittyä takaisin siihen elämään ja yhteisöön, johon hän alun perin kuuluu. Häntä ei siis pelasteta pois omasta maailmastaan vaan johdatetaan takaisin oikeaan elämäänsä.

"Auttajan haaste on muuttua asiakkaansa huomispäiväksi." On hirveän helpottavaa ajatella, ettei auttajalla tarvitse olla maagisia näkijän lahjoja tai käsittämättömiä ihmisten käsittelyn taitoja voidakseen auttaa. Asiakkaalla on aina ratkaisun avaimet käsissään. Auttajan tehtävän on "antaa autettavalle se, mikä tällä jo on ja ottaa häneltä pois se, minkä hän on jo menettänyt." Voi riittää jo sekin, että auttaja on odottaja, joku, joka muuttaa huomispäivän lihaksi ja vereksi. Antaa valoa ja toivoa. Ja näyttää asiakkaalle, millaisia voimavaroja tällä on.

Vie sinä - minä neuvon?

Opinto-ohjaajakoulutukseen liittyvässä tehtävässä olemme pienryhmäni kanssa perehtyneet psykodynaamiseen ohjausteoriaan. Aluksi se maistui minusta kovasti pölyisiltä lukion psykologian kirjoilta, mutta hyvä kirja (Marjatta Mulari (2013): Tietoisen ammatinvalinnan opas) on avannut psykodynaamnisen teorian yhteyksiä siihen käytännön vääntämiseen, jota päivittäin työssäni teen.

Itsensä kauttahan jokainen yleensä uusia asioita peilaa. Niinpä minäkin. Olen oikein maukas ylikehittyneen superegon vanki. Kovin ujona ja hieman tahdottomana lapsena imin hyvin innokkaasti itseeni erilaisia hyvän ihmisen malleja, joita sitten koetin elää todeksi. Opin lukemaan aika pienenä, ja jos lapsi lukee ennen kouluikää kaikki mahdolliset melkein sata vuotta sitten kirjoitetut tyttökirjaklassikot, kyllähän se vaikuttaa. Muistan, miten monen vuoden päästäkin vielä oikein tietoisesti ajattelin, että minä haluan olla sellainen tyttö, josta mummuni (ja muut vastaavat) voisivat olla ylpeitä. Ahkera, siivo, tottelevainen, kiltti, hyvä koulussa ja jotain hiljaisia harrastuksia. Ei mitään rymyämistä. Oikein hyvin onnistuinkin siinä. Opin tosi kivasti painamaan omat toiveeni ja tarpeeni taka-alalle.

MAikuisena voimakas superegoni on yhä edelleen tehokas piiskanatsi, joka hätistää esimerkiksi tietoisuuteen pyrkivän levon tai liikunnan tarpeen nopsasti pois ja ajaa minut takaisin töiden tai perheen huoltamisen ääreen. Minulla ei koskaan ole ollut vaikeuksia toiminnanohjauksessa - saan aina hommat hoidettua, työt tehtyä ja odotan itseltäni yleensä aina enemmän kuin ympäristö. Asiaan ei juurikaan vaikuta, että tiedostan tämän kyllä. Sisäiset standardini ovat korkeat. Minulle ei kelpaa mikä tahansa, kun puhutaan omasta toiminnastani. Toisia arvioin eri kriteereillä.

Miten korkealla se rima on? Ja onko se oikeasti siinä?
Vai hyppäätkö varmuuden vuoksi vähän korkeammalta?

Työssäni ammatillisena opettajana olen kummastellut opiskelijoiden (ja joskus työtovereidenkin) puutteellista itsesäätelyä ja -ohjautuvuutta. Miten joku oikeasti voi jättää päivästä, viikosta, vuodesta toiseen omat asiansa hoitamatta? Miten voi olla niin vaikeaa saada soitetuksi opolle, lopettaa lintsaaminen, hoitaa sovitut hommat? Miten joku voi päivästä toiseen jäädä aamu-unisuuden uhriksi tai olla niin kavereiden vietävissä? Id käskee ja he sen voimallisen käskyn kyllä kuulevat. Ego ei siinä mahda oikein mitään.

Psykodynaaminen ohjausteoria antaa kiinnostavia näkökulmia itseohjautuvan oppimisen tukemiseen. Etenkin näkemys psyykkisen energian sitomisesta tai liikkuvuudesta oli avaava. Moni ammattikouluun tuleva on melkoisen myllerryksen vallassa eikä ollenkaan psyykkisen energiansa herra. Moni kärsii mielenterveysongelmista, jolloin sitomatonta psyykkistä energiaa on paljon. Monella elämä on niin sekaisin, ettei päivittäisten kriisien (raha, asunto, ihmissuhteet, liikkuminen) ratkomiselta jää voimia yksinkertaistenkaan opiskeluasioiden hoitamiseen. Liikuteltavaa, hyödylliseen käyttöön valjastettavaa energiaa on monella tosi niukasti.

Ehkä noin joka kolmas luontoalaa opiskelemaan tuleva ei ole oikeasti ensisijaisesti kiinnostunut luonto-ohjaajan ammatista, vaan tulee laittamaan elämäänsä järjestykseen. Että saisi rytmiä ja säännöllisyyttä arkeen. Jotta pystyisi myöhemmin tekemään järkeviä valintoja ja jatkamaan eteenpäin. Moni tulee myös opiskelemaan pakotettuna, tukien menettämisen pelossa, tai ihan vain ruokaa ja terveyspalveluita saadakseen. Ammattikoulu siis palvelee heitä ihan toisessa tarkoituksessa kuin opetushallitus on tarkoittanut. Heille ammattialaan kuuluvien taitojen opiskelu on usein enemmän terapiaa kuin valmentautumista työelämään. On sinänsä sama, paistetaanko täällä pihvejä vai sytytelläänkö nuotioita, kunhan on tekemistä. Ja kunhan siinä samalla saa kehittää itsetuntemustaan, tehdä havaintoja omista taipumuksistaan ja mieltymyksistään ja keskustella tulevaisuudestaan.

Monella ammatillisen perustutkinnon opiskelijalla superego on enemmän haitta kuin voimavara. Heidän superegonsa on korppikotka, joka raakkuu: Ei sinun kaltaisestasi mitään tule. Sinusta tulee työtön, juoppo, syrjäytynyt, nisti. Sinun pitää tehdä, mitä kaverit sanovat. Energia kuluu häröilyyn. Opiskelija vetää itselleen rajoja, jotka hän voisi halutessaan kirkkaasti ylittää. Monella tuntuu olevan teoria omasta voimattomuudesta/keinottomuudesta, jota on vaikea vääräksi todistaa.

Mitä psykodynaaminen ohjausteoria voi tuoda tällaiseen välillä jopa kuntouttavaan ammatilliseen koulutukseen? Pohdin lueskellessani, voiko nuoren aikuisen superego vielä muuttaa nuottiansa tai kehittyä opiskeluaikana. Miten paljon yksilön uskomuksiin ja arvoihin voi pari-kolmivuotisen koulutuksen aikana vaikuttaa? Onko itseohjautuvuuden tukeminen turhaa haihattelua? Voiko elämän saada omaan hallintaan?

Meillä on tiimioppimisen yhteydessä saatu todella hyviä kokemuksia opiskelijoiden haaveiden valjastamisesta oppimisen voimavaraksi. Sillä ei lopulta ole suurtakaan väliä, haluaako opiskelija alun perin au-pairiksi Itävaltaan, saada ajokortin vai päästä rajavartijaksi. Jos pystyy lopettamaan arjen pikkukriiseissä pyörimisen ja ajelehtimisen, on mahdollista suunnitella, miten tavoitteeseensa voi päästä. Kun nostaa katseensa, erottaa paremmin tärkeät ja isot asiat, jotka on hoidettava. Niitä taitoja pystymme kyllä tukemaan. Suunnitelmallinen, järjestelmällinen toiminta voisi helpottaa, jos saisi superegon sanomaan: minulla on vastuu omasta oppimisestani, aikaa ei ole hukattavaksi, kaikki täällä toimivat näin, ponnistelu palkitaan kyllä, pystyn vaikuttamaan oman elämäni laatuun. Ja jos Idin saisi hillittyä: pidettyä katseen maalissa, opittua sietämään epämukavuutta, odottamaan, kestämään epäonnistumisia.

Ohjaamisen kipupisteistä

Olen opettajan/valmentajan työssäni ohjannut viime aikoina enemmän kuin opettanut. Usein samat kysymykset ovat kerran toisensa jälkeen palanneet askarruttamaan mieltäni. Lueskelen sateisen kesäloman täytteeksi Onnismaan, Pasasen ja Spangarin toimittamaa Ohjaus ammattina ja tieteenalana 2 - ohjauksen toimintakentät. Siitä olen löytänyt ajatuksia ja vastauksiakin näihin itseäni painaneisiin kysymyksiin.

Opettajana joutuu usein vähän kiusalliseen asemaan, jossa ei voi täysin pidäkkeettömästi ajaa opiskelijan etua. On  huolehdittava myös oman oppiaineen ja oman työpaikan tulevaisuudesta eikä voi huolettomasti kannustaa opiskelijoita kirmaamaan rohkeasti kohti vihreämpiä ruohostoja. Rajansa ammattietiikallakin - ja toisaalta pienellä koulutusalalla yhen opiskelijan eroaminen ryhmästä saattaa pahimmillaan pienentää jäljelle jäävien opiskelijoiden käyttöönsä saamia resursseja, opetusta ynnä muuta hyödyllistä ja mukavaa.

Spangar kuvaa teoksessa ohjausta neuvotteluksi, jossa asiakas on oman elämänsä ja ohjaaja prosessin etenemisen asiantuntija. Ohjaus ei voi olla palikkatesti, jossa ohjaaja asiakkaan (pysyvät) ominaisuudet tunnistettuaan sujauttaisi hänet niille sopivaan uraputkeen. "Yksilöiden rooli jälkiteollisessa yhteiskunnassa ei ole työn ja ammattien valitsija vaan niiden muovaaja. Ihmisen ja työn suhde on tullut plastiseksi." (Vähämöttönen) Siksi ohjausprosessinkin tulisi olla "ajatusten, näkökulmien ja toimintojen vaihtoa ohjaajan ja asiakkaan välillä asiakkaan työelämäperspektiiveistä yksilöllisellä ja ei-deterministisellä tavalla." Näin olen asian itsekin vahvasti kokenut.

Toisaalta olen pohtinut paljon ohjausta tekevien sidonnaisuuksia. Jokaisella ohjaajalla on jokin taho, joka maksaa hänen palkkansa ja jolla toisaalta on ohjattaviin kohdistuvia tavoitteita. Työllistyminen, opintojen loppuun saattaminen, jatko-opintoihin ohjautuminen.. Onko olemassa jokin taho, joka tekisi ohjausta TÄYSIN JA PELKÄSTÄÄN ohjattavan omien tavoitteiden ja toiveiden pohjalta? Miten pystyisi välttämään ohjattavan holhoamista ja "paremmin tietämistä?"

Teoksessa avataan myös Richardssonin ajatusta siitä, että ohjauksen fokuksen tulisi olla työn paikassa ihmisen elämänkokonaisuudessa, ei työelämän ammateissa. Näin nuoretkin asian mielestäni mieltävät. He pohtivat työn merkitystä itselleen, sovittelevat työroolia ylleen ammatillisen koulutuksen aikana, ikään kuin muovaavat itselleen slogania suhtautumisestaan työhön ja valitsemaansa ammattiin. Ammattiin perinteisesti liitettyjä asenteita ja arvoja ei nielaista purematta, vaan tärkeäksi nousee, millainen MINÄ olen tämän työn tekijänä. Intohimoinen, pakkopullan puputtaja, elämäntaiteilija, harrastuksille elävä, huippuosaajaksi kehittyvä.. Silti odotukset työllistymisestä saattavat olla kuin suoraan teollisuusyhteiskunnan ajoilta. "Kunhan hankin jotkut "paperit", sitten voin vain päättää, haluanko mennä alan töihin."

Minultakin kului monta vuotta ennen kuin pystyin luopumaan vanhahtavista ajattelumalleistani. Olin täynnä paheksuntaa siitä, etteivät opettamalleni alalle hakeutuneet opiskelijat osanneet/ymmärtäneet järkähtämättömästi kaivata juuri kyseisen tutkinnon tutkinnon perusteessa mainittuja asioita. Ymmärtämättömät! Kyllähän minä ja OPH nyt paremmin tiedämme, mitä luonto-ohjaajaksi työllistyäkseen pitää osata.

Vaan kun eihän se mene niin. Minun käsitykseni pohjautuu aiempiin kokemuksiini ja kuulopuheisiin työssäoppimispaikoilta. Voi käsitykseni noin keskimäärin olla ihan pätevä, mutta ei se riitä suunnitelmaksi ainutkertaisen yksilön elämänpolulle. Kun varmoja työllistymistärppejä ei ole, kuka valitsee otettavat riskit? Pakotanko jokaisen vaikkapa retkeilytaitoja treenaamaan vai annanko opiskelijan luottaa omaan näkemykseensä tarvitsemastaan osaamisesta?

Entä opiskelijat, jotka eivät hetkeäkään vakavissaan harkitse opettamallani alalla työskentelemistä? Jotka ovatkin tulleet tavoittelemaan pitävämpää otetta omasta elämästään tai huilaamaan puuduttavasta työstään palatakseen siihen opintojensa jälkeen? Ovatko he väärässä vai onko heillä oikeus käyttää yhteiskunnan maksamaa kolutusta opintososiaalisine etuineen tällaiseen? Entä alanvaihtajat, joilla ei ole todellisia mahdollisuuksia työllistyä luontoalalle? Kenen, kenelle ja missä vaiheessa pitäisi sanoa ääneen, että tämä koulutus on kuule sinun kohdaltasi virheinvestointi? Vai pitäisikö ollenkaan?

Koen moraalisia kärsimyksiä aina rekrytoidessani uusia opiskelijoita. Vaikka koetankin kertoa alasta rehellisesti, pystyn silti halutessani esittämään tämän vähän heikosti työllistävän alan tosi jänskänä ja kivana. Luonto-ohjaajaksi opiskelemisesta saa todella kauniita valokuviakin. Saako tätä alaa suositella? Pitäisikö minun käännyttää tulijat veräjältä takaisin, pienempien haasteiden pariin? Jos aion tehdä ohjausta työkseni, minun on uskallettava antaa vastuu päätöksistä niiden tekijän kannettavaksi. Voin tukea sitä päätöksentekoa ja tuoda siihen monipuolisesti eri näkökulmia, mutten voi jäädä rypemään syyllisyydessä, jos jonkun valinta ei tuotakaan toivottuja tuloksia.

Toisaalta minua on kiusannut opiskelijoideni loputtomalta tuntuva ohjauksen nälkä. Tai oikeastaan he kaipaavat kuuntelijaa pohdinnoilleen ja ajatuksilleen. En mitenkään voi käyttää henkilökohtaiseen ohjaamiseen niin paljon työ- ja vapaa-aikaani kuin he tuntuvat toivovan. Lisäksi loputon vatvominen myös estää heitä tekemästä asioita edistäviä tekoja. Kiinnostuin teoksessa esitellyistä tietokoneavusteisista ohjausympäristöistä - vaikkakin kirjan tiedot lienevät jo aika vanhentuneet näiltä osin. Joka tapauksessa tarvitsen ohjaukseen lisää järjestelmällisyyttä, hyviä työkaluja sekä eteenpäin vievää seurantaa.

Ajatuksia ammattietiikasta

Virkamies on vallankäyttäjä. Ainakin jossain määrin. Ammatillisena opettajana olen saanut käydä ammattietiikan rajoja monissa erilaisissa tilanteissa. Joskus olen vain noudattanut ulkoa määriteltyjä sääntöjä, vaikken ole niistä samaa mieltä ollutkaan. Ammatillisessa perusopetuksessa on peruskoulusta tuleville teineille laaditut järjestyssäännöt, joita neli- ja viisikymppistenkin tulee noudattaa. Vaikka kuinka järjettömältä tuntuisi ja tilannetajua vastaan sotisi. Toisaalta olen joskus jättänyt noudattamatta sääntöjä, koska tilanne on selkeästi ollut sellainen, jota säännöissä ei ole huomioitu. Joskus olen venyttänyt sääntöjä säälistä tai uskoessani auttavani hädänalaista opiskelijaa.

Etiikka on se sisäinen ääni, joka neuvoo ihmistä tilanteissa, joissa säännöt eivät riitä päätöksen tekemiseen. Etiikan tulisi ohjata tekemään oikeudenmukaisia, ihmistä kunnioittavia, hyviä seurauksia tuottavia päätöksiä. Jokaiseen ammattiin liittyy oma ammattietiikkansa - esimerkiksi luonto-ohjaajan työssä ovat keskeisiä luonnosta, eläimistä ja ympäristöstä huolehtiminen sekä vastuullisuus ja turvallisuus. Etiikka on osin ammattialalle yhteistä, mutta suurelta osin kunkin yksilön arvojensa ja ihmiskäsityksensä pohjalta muodostama periaatteiden kudelma. Etiikka kertoo, mikä on oikein.



Mitenkäs se sinunkin osaamisesi on noin
nysäksi jäänyt?

Valitettavasti etiikka ei ole selkeä vuokaavio, jonka perusteella olisi helppoa löytää oikein ratkaisu. Eettiset periaatteet ovat usein ristiriidassa keskenään, ja niiden painoarvo on määritettävä tilannekohtaisesti. Onko opinto-ohjaustilanteessa tärkeämpää luottamuksellisuus vai ajaako esim. lastensuojelu joskus sen ohi? Onko opiskelijan itsemääräämisoikeus tärkeämpää kuin opinto-ohjaajan rehellisen mielipiteen kertominen? Miten paljon pitää auttaa - pitääkö rahattomalle antaa rahaa vai riittääkö, että ohjaa kuraattorin pakeille? Yksilön etiikka on eri asia kuin ammatillinen etiikka.

Itse olen pohtinut ammattietiikkaa pitkälti ammatillisen opettajan/valmentajan näkökulmasta. Opettajan rooli ja tehtävä on kuitenkin monin tavoin erilainen kuin opinto-ohjaajan, vaikka varsin samanlaisia työtehtäviä heillä onkin. Olen itse toisinaan huomannut asettuneeni jonkinlaiseksi suojamuuriksi oppilaitoksen ja opiskelijan väliin. Yritän puolustaa opiskelijaa kylmää ja tunnotonta koulutusorganisaatiota vastaan. Ymmärrän hänen inhimillisyyttään ja oppimisen sinikäyrän muotoista etenemistä. Koetan selitellä asioita parhain päin esim. opinto-ohjaajalle. Välillä tämä toimintatapa on johtanut toivottuihin tuloksiin, toisinaan olen tullut tehneeksi opiskelijalle karhunpalveluksen. "Maailman ja ihmisen väliin tarvitaan jotain pehmeää", mainostaa Finlayson. Usein ongelmat on kuitenkin helpompi ratkaista niiden ollessa vielä pieniä. Turha suojeleminen voi aiheuttaa ongelmien eskaloitumista.

Opinto-ohjaajan työ vaikuttaa opettajan näkökulmasta katsottuna omituiselta. Hän on toisaalta oppilaitoksen käsikassara, joka valvoo säädösten noudattamista ja prosessien sujumista. Toisaalta hän voi halutessaan kohdata opiskelijat avoimin mielin ja ohjata heitä vaikka mihin suuntaan. Opettaja yrittää ensisijaisesti ohjata opiskelijaa suorittamaan hänen aloittamaansa tutkintoa loppuun. Olen nähnyt hyvin erilaisia tapoja tehdä opinto-ohjaajan työtä. Joku rakastaa normeja ja vetää erittäin tiukkaa rajaa omien työtehtäviensä ympärille. Toinen näkee opiskelijoiden edun ajamisen elämäntehtävänä, jonka eteen hän on valmis tekemään lähes mitä vain. Millainen minä olisin? Varmaan maailmaasyleilevä ja jatkuvasti puhuteltavana unohdusten vuoksi :).

Olen joutunut viime aikoina pohtimaan omaa työmoraaliani ja työtehtävieni rajaamista opetuksen resurssien näivettyessä. Olen tottunut tekemään työtäni tunteja laskematta, niin hyvin kuin osaan ja jatkuvasti kehittäen. Nyt aletaan olla niillä rajoilla, ettei tällainen työtapa ole enää järkevä näillä resursseilla. Mahdollinen se toki on, mutta pitkällä tähtäimellä liian kuluttava ja taloudellisestikin huono valinta. Ammatilliselle opettajalle ja etenkin ryhmänohjaajalle tuntuu oppilaitoksissa kuuluvan ihan kaikki, eikä oman työnkuvan rajaaminen yleensä ole mahdollista. Ryhmänohjaajalle kuuluu viime kädessä ihan kaikki oppilaitoksen markkinoinnista polttopuuhuoltoon. Tuntuu omituiselta, että muiden ammattikuntien edustajat voivat ohjeisiin vedoten kieltäytyä tekemästä tiettyjä töitä ja "kyykyttää" opiskelijoita.

Toivoisin, että opinto-ohjauskin ihan oikeasti palvelisi opiskelijaa eikä ihan aina tarvitsisi noudattaa toimintamalleja pilkulleen, ellei niissä ole mitään järkeä. Isossa koulutusorganisaatiossa kun niitä porsaanreikiä ohjeista löytyy. Nyt esimerkiksi melkein kaikki viestintä- ja vuorovaikutuskurssit lukiossa suorittanut opiskelija joutuu itse kiertämään erilaisten osaamisen tunnistamiskuponkien kanssa äidinkielen ja kielten opettajien luona hyväksilukuja pyytämässä. Jos kaikki kurssit on suoritettu, osaamisen tunnistamisen tekee opinto-ohjaaja. Haluaisin opinto-ohjaajakoulutuksen aikana kehittää sellaisen opinto-ohjauksen mallin, joka palvelisi yksilöllisiä oppimispolkuja vaeltavia opiskelijoita.


Tilannetajua. Suhteellisuudentajua. Suuntaa.

 

Henkilökohtainen opiskelusuunnitelmani

Hanna Salminen, 9.5.2016 (hanna.salminen(at)salpaus.fi)


Opiskelusuunnitelmani oppimissopimuksen muodossa


Toteutan henkilökohtaisen opiskelusuunnitelmani (HOPS) käyttämällä omassa työssäni hyödyntämääni oppimissopimus -työkalua. Oppimissopimusta käytetään laajasti tiimioppimisessa, joka on Jyvaskylän ammattikorkeakoulun liiketalouden laitoksen Tiimiakatemialla luotu sosiokonstruktivistisen pedagogiikan sovellus.


Oppimissopimuksessa tarkastellaan viittä kysymystä. Ensimmäisessä (missä olen ollut) pohditaan oppijan taustaa, aiempia opiskelu- ym. kokemuksia, käsitystä itsestään oppijana, merkittäviä elämänkokemuksia jne.


Toinen kysymys (missä olen nyt) kohdistuu tämänhetkiseen elämäntilanteeseen, sen tarjoamiin mahdollisuuksiin ja toisaalta haasteisiin. Mikä juuri nyt tuntuu tärkeältä ja merkitykselliseltä, mitä keskeistä juuri nyt on meneillään jne.


Kolmas kysymys (minne olen menossa) suuntaa katseet tulevaisuuteen. Tässä vaiheessa asetetaan tavoitteita, jotka saavat olla epämääräisiä tai hyvinkin konkreettisia.


Neljäs kysymys (miten pääsen sinne) ohjaa laatimaan suunnitelman tavoitteisiin pääsemiseksi. Mitä minun pitää kokea, tehdä tai muuttaa, jotta pääsisin tavoitteisiini?


Viides kysymys ohjaa pohtimaan, millaisia muutoksia tavoitteisiin pääseminen saa omassa (työ)elämässä aikaiseksi. Miten niiden saavuttaminen näkyy konkreettisesti? Millaisia välietappeja voi olla havaittavissa? Millainen maailmani on silloin, kun olen perillä?


1. Missä olen ollut?

Takanani on pitkä opintopolku (peruskoulu - lukio - vaihto-oppilasvuosi - lukio loppuun - avoin korkeakoulu - yliopisto - lisää avoimia korkeakouluopintoja). Opiskelijana olin perinteinen kympin tyttö, tunnollinen puurtaja, joka teki kyseenalaistamatta kaikki annetut tehtävät ja menestyi hyvin.

Pääaineenani opiskelin Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa ympäristönsuojelutiedettä. Suuntauduin neuvontaan ja menin opintojen loppuvaiheessa valtionhallinnon harjoitteluun Hämeenlinnan seudun kansanterveystyön ympäristöosastolle hankkeeseen, jossa oltiin perustamassa seudulle luontokoulua. Jäin töihin samaan paikkaan lähes kymmeneksi vuodeksi. Suoritin lopulta hieman kesken jääneet yliopisto-opintoni loppuun työn ohella ja valmistuin maatalous-metsätieteiden maisteriksi.

Hämeenlinnassa työskentelin siis kymmenisen vuotta ympäristökasvatuksen parissa. Tein luonto- ja ympäristökasvatusta varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen ryhmille. Lisäksi suunnittelin ja toteutin erilaisia aiheeseen liittyviä lyhytkoulutuksia varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen henkilöstölle.

This job has its benefits

Kun perhettä alkoi tulla, vaihdoin työpaikkaa Koulutuskeskus Salpaukseen Asikkalan toimipisteeseen. Olen aina tiennyt, etten koskaan halua opettajaksi. Niin siinä kuitenkin kävi. Minut palkattiin ammatilliseksi opettajaksi luonto- ja ympäristöalan perustutkintoon kuuluvaan luonto-ohjaajakoulutukseen. Aluksi työ oli aika lailla teoriaopetusta sekä luontoon liittyvän tekemisen keksimistä opiskelijoille. Kaikki oli opettajavetoista ja ns. harjoitusyritys-toimintakin hyvin alkeellista.

Pikku hiljaa työ on kehittynyt valmentamiseksi, jossa pääpaino on oppimisprosessin ohjaamisella, niin tiimin kuin yksittäisenkin oppijan. Parasta työssäni ovat ilman muuta opiskelijat ja heidän kehittymisensä tukeminen. Toisaalta pidän ammatin vapaudesta ja luovuudesta sekä siitä, että siinä joutuu käyttämään ihan kaikkea, mitä suinkin osaa ja keksii.

Erilaisia lyhyempikestoisiakin töitä on tietysti tullut tehtyä - esimerkiksi kierrätysneuvojana, luontoretkien ja -leirien vetäjänä, ympäristökasvatusmateriaalien suunnittelijana, retkeilyaiheisen kirjan kirjoittajatiimissä, erään kirjan kääntäjänä (ruotsi-suomi) sekä erilaisia lehtijuttuja kirjoitellen.

Työelämässä olen aina ollut hyvin työteliäs, rönsyilevä, hieman heikosti rutiineihin sitoutuva, korkeaa laatua tavoitteleva ja huonohkosti organisoitunut. Mieleni askartelee jatkuvasti töiden parissa, tarvitsen jatkuvasti uusia haasteita. Minua kiinnostaa vuorovaikutus ihmisten kanssa, vaikka se introverttina uuvuttaakin minua. Vaikka olen nuorempana ollut todella kiinnostunut teorian opiskelusta, olen vanhemmiten muuttunut kovin käytäntöorientoituneeksi. Lähden nopeasti kokeilemaan asioita käytännössä pohtimatta teoriataustaa kovin tarkasti. Kokemusten perusteella ja teoriaan jonkin verran peilaten rakennan sitten käyttöteoriaa, jonka pohjalta jatkaa. Tämä työtapa on toisaalta keskeinen myös tiimioppimisessa, jota työssämme hyödynnämme.


2. Missä olen nyt?

Työskentelen nimellisesti ammatillisena opettajana, mutta oikeasti työni on valmentamista, oppimisen ohjaamista ja valmentavan pedagogiikan kehittämistä työyksikössäni. En enää opeta kovin paljon (vain opintojen alkuvaiheessa esim. lajintuntemusta ja turvallisuusasioita). Sovittelen vielä ylleni tiimivalmentajan roolia, joka tuntuu toisaalta hyvin mielekkäältä ja luontevalta, toisaalta kovin vaikealta etenkin ammatillisen koulutuksen reformin runtelemassa työyhteisössä. Toisaalta valmentava pedagogiikka herättää juuri nyt todella paljon kiinnostusta ja haluan olla mukana kehittämässä sitä toisen asteen koulutuksessa.

Tällä hetkellä näyttää siltä, ettei ammatillisen opettajan duuni sellaisenaan enää kovin pitkälle kanna. Käytettävissä olevat resurssit ovat niin pienet, ettei kenties enää ole mahdollista toteuttaa riittävän laadukasta (ja siis opiskelijoiden tarpeisiin vastaavaa) ammatillista koulutusta kaikilla aloilla. Kenties ei omalla pienellä alallanikaan.

Etsin siis uutta suuntaa työuralleni. Toivoisin opinto-ohjaajan tehtävistä ehkä täydennystä opettajan/valmentajan työhöni. Toisaalta uraohjaus ja opiskelijoiden ohjaaminen kohti heidän haaveitaan ja tavoitteitaan on keskeinen osa tiimivalmentajan työtä. Tiimimestarit -valmennus avasi minulle aivan uusia näkymiä ja auttoi nousemaan tietyn alan substanssin opettamisesta yleisempään oppimisen ja taitojen valmentamiseen. Samalla minusta tuli jälleen hyvä ja taitava. Opettajana olin varmaan kiva, mutta taidoiltani keskinkertainen. Valmentajana minusta voi tulla erittäin hyvä.

Oma elämäntilanteeni toisaalta sallii myös opiskelun, kun lapset ovat jo kasvaneet sen verran, etteivät vaadi herkeämätöntä valvontaa. Oman ammatin nopea mureneminen alta tietysti syö motivaatiota, mutta toisaalta innostun helposti mielekkäästä työstä. Olen toiveikas.

Mitäpä ovat persoonalliset vahvuuteni? 
Olen
- nopea oppimaan ja omaksumaan uutta
- erittäin motivoitunut ja sitoutunut työhöni
- pohdiskeleva, ymmärtämään pyrkivä, mallintava
- helposti lähestyttävä ja lämmin kohtaamisissa
- todella ahkera ja luotettava
- kielellisesti lahjakas, etenkin kirjoittamisessa
- huumorintajuinen ja sanavalmis
- kykenevä sekä käytännön työhön että aivotyöhön
- joustava

Haluaisin kehittyä
- sosiaalisten suhteiden rakentamisessa, esim. ammatillisessa verkostoitumisessa
- uskottavuudessa ja asiallisuudessa
- järjestelmällisyydessä
- selkeydessä
- yhteistyön tekemisessä - olen hyvin pitkälti itsenäinen puurtaja enkä pyydä apua kuin pakon edessä
- toimintatapojen vakiinnuttamisessa, hyvien käytäntöjen vakiinnuttamisessa ja  juurruttamisessa
- positiivisuudessa ja toisten kannustamisessa

Oma sosiaalinen verkostoni voisi olla laajempikin, mutta verkostoon kuuluu kuitenkin hyviä, tärkeitä ihmisiä, joilta saan tukea omalle kehittymiselleni. Olen huonohko verkostoituja ja erityisen huono kehittämään hankkimiani suhteita. Minulla on huono kasvo- ja nimimuisti - kenties siksi, että keskityn keskusteluissa niiden sisältöön enkä ihmisiin. Opiskelijoidenkin kanssa minulle käy usein niin, että muistan keskustelun jostakin ongelmasta sekä mitä sen hoitamisesta sovittiin, mutten sitä, kenen ongelma se oli.

Verkostooni kuuluu tietysti paljon kollegoita omasta oppilaitoksestani sekä erityisesti tiimioppimisesta kiinnostuneita ihmisiä ympäri Suomea. Viime aikoina olen tavannut paljon ihmisiä, jotka ovat tulleet Asikkalaan tutustumaan tapaamme toteuttaa luonto-ohjaajakoulutusta. On siis olemassa kontaktiverkosto, jota voisi ryhtyä syventämään.

Nykyisistä ja entisistä opiskelijoistani on melkein huomaamatta muodostunut aika laaja verkosto, jonka kanssa pidän tiiviisti yhteyttä esim. sosiaalisen median kautta. Heillä on tietysti omat verkostonsa esim. kotipaikkakunnillaan tai työssäoppimispaikkojensa kautta. Opiskelijoideni kautta saan paljon tukea esim. koulutusalani substanssiin ja hyviä kontakteja alan työelämään.

Myös melontaharrastukseni kautta minulle on muodostunut "melontakavereiden" verkosto. Nämä hyvin eri aloilla toimivat ihmiset tarjoavat mahdollisuuksia tehdä avauksia ihan uusiin suuntiin.

Varsinainen ystäväpiirini on pieni ja olen ystävieni kanssa tekemisissä harvakseltaan, joskin laadukkaasti :).


3. Minne olen menossa?

Haluan jatkossakin työskennellä tavalla tai toisella koulutuksen parissa. Minua kiinnostaa ihmisten kehittymisen ihme, se, miten voin auttaa heitä saavuttamaan täyden potentiaalinsa. Koen saavani tämän tyyppisestä työstä itsekin valtavan paljon ja kehittyväni siinä itse hyvään suuntaan. Toivon, että pystyn opinto-ohjaajakoulutuksen suoritettuani jatkamaan työtä koulutusalalla, vaikka koulutuksen resurssit ovatkin huvenneet. Haluan syventää ja monipuolistaa omaa ohjausosaamistani ja nousta tietyn ammatin oppimisen ohjaamisesta yleisemmälle tasolle.

Nautin myös luontoalan erityisistä eduista - luonnonläheisyydestä, huimista kokemuksista, pitkistä retkistä oppijoiden kanssa, vedestä, ilmasta, metsästä.. Haluaisin säilyttää yhteyden tähän käytännölliseenkin osuuteen. En haluaisi luopua työajalla melomisesta :).

Minua kiinnostaa myös kirjoittaminen ja haluan jatkaa sekä syventää sitä taitoa.

Opinto-ohjaajakoulutuksessa minua kiinnostavat eniten ohjausmetodit ja -teoriat. Haluan kehittää omia ohjaustaitojani, koska tarvitsen niitä jo nykyisessä työssänikin. Opinto-ohjaajan työn sisältö ja toteuttamistavat ovat minulle myös aika vieraita - haluaisin tutustua niihin hyvin. Suomalainen koulutusjärjestelmä on minulle melko tuttu, olenhan kolunnut kaikkia kouluasteita ammattikorkeakoulua lukuun ottamatta. Henkilökohtaisten opiskelusuunnitelmien laatiminen opiskelijoille on minulle hyvin tuttua, tosin teemme niitä aika persoonallisella tavalla, joka ei ehkä vastaa koulutusorganisaatioiden kaikkia tarpeita.


4. Miten pääsen sinne?

Itsetuntemus ja opinto-ohjaajaidentiteetin tunnistaminen: 
- Rakennan oman HOPS:ini ja oppimispäiväkirjani blogger -pohjalle blogiksi. Kerään pohdintani tähän samaan paikkaan ja kirjoitan ajatuksiani auki koko opinto-ohjaajakoulutuksen ajan.
- Koetan kirkastaa itselleni sen, millainen rooli opinto-ohjauksella voisi tulevaisuudessani olla (tällä hetkellä opinto-ohjaajan ja ammatillisen opettajan tehtävien yhdistäminen näyttää kiehtovimmalta vaihtoehdolta)

Työn tekemistäkin on saatava opetella

Opinto-ohjaajan ammattieettinen osaaminen

Monet opiskelijoiden ohjaamiseen liittyvät eettiset kysymykset ovatkin tulleet opettajan työssäni vastaan. Onko esimerkiksi oikein kouluttaa opiskelijoita alalle, jolle heistä kaikilla ei ole todellisia edellytyksiä työllistyä? Onko kouluttautumisen "harrastaminen" tai koulutusshoppailu oikein, jos sen rahoittaa yhteiskunta verovaroin? Miten yhdistää opiskelijan etu ja tutkinnon perusteiden vaatimukset optimaalisella tavalla?

- Tutustun opinto-ohjaajien ammattieettisiin periaatteisiin
- Kirjoitan auki omia arvojani
- Pohdin erityisesti sitä, miten voi katsoa aidosti opiskelijan etua, kun toisaalta pienellä alalla jokainen opiskelija on ehdottomasti saatava säilymään läsnäolevana opiskelijana

Ohjaus- ja urateoriaosaaminen
Tästä minulla ei ole paljonkaan kokemusta.
- Tutustun perusteellisesti eri teorioihin ja koetan soveltaa niitä omassa työssäni sekä harjoittelutilanteissa
- Koetan kehittää omaa koulutusmalliamme huomioimaan paremmin eri ohjausteoriat
- Kiinnitän huomiota oman ohjaamiseni vaikuttavuuteen analysoimalla arjen ohjaustilanteita

Ohjausmetodinen osaaminen
- Hyödynnän oman opintopiirini ja muiden opokoulutettavien osaamista
- Tutustun kirjallisuuteen ja kirjoitan lukemani herättämistä ajatuksista
- Otan kollegani luontokoulutuksessa mukaan kehittämään koulutukseen sisältyvää ohjausta
- Käyn benchmarkkaamassa taitavia ohjaajia ja analysoin heidän toimintaansa

Koulutus-, yhteiskunta- ja työelämäosaaminen
- Lukeminen? Keskustelut?

Opinto-ohjauksen oppilaitososaaminen
- Etsin omasta verkostostani tai opokoulutusryhmästä hyviä, innostavia esimerkkejä opinto-ohjauksesta ja hankin siten mentoreita ohjaukseen.
- Yritän etsiä mielekkäät harjoittelupaikat, jossa pääsen toteuttamaan jonkin järkevän kokonaisuuden
- Kirjaan ajatuksiani ja kokemuksiani blogiin niitä jäsennellen ja teoriaan peilaten

Verkosto-osaaminen
- Tutustun Lahden Ohjaamon toimintaan
- Hakeudun harjoitteluun johonkin omaan alaani liittyvään ohjausorganisaatioon
- Kirjaan ajatuksiani ja kokemuksiani blogiin niitä jäsennellen ja teoriaan peilaten

Markkinointi-, profilointi- ja viestintäosaaminen
- Dokumentoin jo tekemääni oppilaitoksen ja koulutuksen markkinointityötä (esim. osallistuminen Salpauksen viestintä- ja markkinointiryhmän toimintaan, oman alan koulutuksen markkinointitoimet)
- Toteutan ehkä jonkin markkinointihankeen?


Digitaalinen ohjausympäristöosaaminen
- Osittain voin dokumentoida jo hyödyntämiäni verkko-ohjauscaseja
- Varmaankin on paljon ohjausympäristöjä jne., joista en ole edes tietoinen - niihin pitää tutustua ja niiden käyttöä kokeilla

Ohjauksen organisointiosaaminen
- Haluaisin koeponnistaa opinto-ohjaajan tehtävien integroinnin ammatillisen opettajan/valmentajan työnkuvaan. Joillain aloilla ja joissain oppilaitoksissa se on jo totta. Millaisia työtehtäviä opinto-ohjaajille kuuluu ja miten ne voitaisiin integroida tiimivalmentamiseen?
- Laadin suunnitelman osa-aikaopon hommasta ja sen seurannasta
- Mietin ja suunnittelen opinto-ohjauksen järjestämistä niukkuuden aikoina suuren koulutusorganisaation pienessä yksikössä, jossa myös erityisopiskelijoiden osuus on korkea

Opinto-ohjauksen kehittämisosaaminen
- ks. yllä
- lisäksi tietysti oppimispäiväkirja (blogi)


5. Mistä tiedän, että olen perillä?

Olen saavuttanut tavoitteeni, kun toimin omassa koulutusorganisaatiossani pätevänä, osa-aikaisena opinto-ohjaajana. (Ellei tämä ole mahdollista, toivon löytäväni valmennus- tai ohjaustyötä muualta, kenties pääkaupunkiseudun suunnalta.) Opinto-ohjaus on osa opiskelijan palveluprosessia, jota on tukemassa koko oppilaitoksen henkilökunta. Keskiössä on opiskelijan etu ja hänen ohjaamisensa mielekkääseen työhön, jossa hän voi käyttää optimaalisesti kykyjään ja taipumuksiaan.

Oma työni tai palkkani ei ole suoraan riippuvainen siitä, montako opiskelijaa pystyn keinolla millä hyvänsä säilyttämään omassa opiskelijaryhmässäni. Voin tukea opiskelijoiden haaveita myös ohjaamalla heitä uusille urille, vaikka se tarkoittaisi jopa eroamista edustamastani oppilaitoksesta.

Oikean suunnan voi huomata myös siitä,
että väärät asiat ovat jääneet taakse

Olen itse kehittynyt sellaiseksi ihmiseksi, joka saa toiset kukoistamaan. Olen vahvistanut taitoani auttaa ihmisiä toteuttamaan omia haaveitaan ja tavoitteitaan. Olen parempi kuuntelija ja osaan hyödyntää erilaisia ohjausteorioita ja menetelmiä systemaattisesti. Osaan seurata työni tuloksellisuutta ja tehdä tarvittavia korjausliikkeitä. Minulla on tukenani vahva verkosto ja työyhteisö, jota voin joustavasti hyödyntää opiskelijoiden mahdollisimman hyvään palvelemiseen. Olen suunnitellut osa-aikaisen opinto-ohjaajan työn hoitamiseen toimintamallin, jota myös noudatan.