Kognitiivista kompurointia - miten teoriaa hyödynnetään livenä?

Opinto-ohjaajakoulutukseen kuuluu yhtenä harjoitustehtävänä kahden aidon ohjauskeskustelun videointi ja analysointi. Olen nyt käynyt (ja toki taltioinut) molemmat keskustelut. Tehtävä on minusta ollut erittäin hyödyllinen ja avannut kiinnostavia näkökulmia omaankin työhöni.

Ohjauskeskusteluissa oli määrä soveltaa joitakin lähijaksoilla esitellyistä ohjausteorioista. Ensimmäisessä sovelsin ratkaisukeskeistä ohjausteoriaa, ihan kelvollisin tuloksin. Jälkimmäisessä keskustelussa valitsin käyttöön kognitiivisen ohjausteorian, mutta ihan täysin en tämän lähestymistavan kanssa päässyt sinuiksi. Valitsemani ohjaustyökalu ei oikein toiminut enkä ehkä ollut etukäteen kunnolla suunnitellut, miten kognitiivinen lähestymistapa keskustelussa toteutuisi.

Keskustelukokeilut herättivät minussa muutamia ajatuksia opinto-ohjaajan työstä yleensä ja erityisesti ohjauskeskusteluista.

Kuka on oikea henkilö ohjaamaan?

Ammatillisessa peruskoulutuksessa opiskelijaa ohjaavat usean eri ammatin edustajat. Päävastuu opiskelijan opinnoista on hänen ryhmänohjaajallaan. Moni muukin opettaja (esim. valinnaisuuksista riippuen) saattaa olla suuri vaikuttaja hänen valinnoissaan. Opinto-ohjaajan tehtävä on ohjata esimerkiksi jatko-opintoihin ja auttaa yhteisten tutkinnon osien opinnoissa.

Omassa työssäni ohjaan opiskelijoitani enemmän kuin ammatillisen koulutuksen ryhmänohjaajat yleensä. Toteutamme koulutusta tavalla, joka edellyttää opiskelijoilta jatkuvaa valintojen tekemistä - olivatpa ne sitten suuria päätöksiä työssäoppimispaikoista tai pieniä, päivittäisiä valintoja (aloitanko jo keikan valmistelut vai lykkäänkö). Perinteisten opiskelutaitojen sijasta tai lisäksi tarvitaan hyvää itsetuntemusta sekä itsekuria - taitoa käsitellä itseään. Ohjauskeskustelut käsittelevät yhtä hyvin näitä oman itsensä ja toisten johtamisen pulmia kuin vaikkapa opintojen rakennetta.

Ohjaamisen tekee mahdolliseksi luottamussuhde ohjattavaan. Sen synnyttäminen on aika herkkä ja pitkä prosessi. Ennen kuin ohjattava uskaltaa oikeasti avata elämäänsä ja esim. unelmiaan tai luottaa tärkeässä valintatilanteessa ohjaajan harkintakykyyn, pitää se luottamus ansaita. Miten se mahtaa olla mahdollista opinto-ohjaajalle, joka tapaa opiskelijoita harvoin eikä hirveästi tunne heidän tilannettaan?

Olen usein huomannut myös sen, että "minun" opiskelijani saattavat kääntyä tietyissä asioissa mielummin samaa työtä tekevän kollegani puoleen. Samoin osa "hänen" opiskelijoistaan voi hakea ohjausta minulta tilanteissa, joissa tuntevat minun voivan/osaavan auttaa paremmin. Meille se sopii hyvin. Mutta jos opiskelija ei löydä oman koulunsa/alansa opinto-ohjaajan kanssa yhteistä säveltä, vaihtoehtona on jälleen kääntyä ryhmänohjaajan puoleen. Ohjattaville sillä on todella paljon väliä, kenen kanssa asioitaan hoitavat. He saattavat esim. kieltäytyä asioimasta opinto-ohjaajan kanssa, vaikka heidän on "pakko" hoitaa esimerkiksi osaamisen tunnustamiset aiemmista opinnoista.

Opiskelijahuoltolaki tarjoaa nykyisin opiskelijalle monissa tilanteissa mahdollisuuden valita, ketkä hänen asioitaan käsittelevät. Toisaalta on hyvä, että opiskelija kokee tulevansa ymmärretyksi ja oikealla tavalla kohdatuksi. Toisaalta opiskelijan valinnanvapaus saattaa kasata töitä sen "ymmärtäväisen" ohjaajan niskaan tai opiskelija voi ajautua hoitamaan asioitaan sellaisen henkilön kanssa, joka ei hänen asioitaan pysty ratkaisemaan.

Ihannetapauksessa opiskelijoita palvelemassa olisi useammasta, ehkä eri ammatteja edustavasta henkilöstä koostuva tiimi, jonka kaikki jäsenet olisivat riittävän hyvin perillä mm. opiskelijan tutkinnosta, taustasta ja tarjolla olevista mahdollisuuksista ohjatakseen häntä. Tieto ei kuitenkaan siirry riittävän hyvin. Sen estää jo salassapitovelvollisuus ja arjen kiireet. Pahimmassa tapauksessa opiskelija joutuu jokaisen tukihenkilön kanssa aloittamaan tarinansa alusta, kertaamaan ja selittelemään.

Uskon olevani menossa oikeaan suuntaan, kun ohjaan opetus- ja valmennustyön sisällä ja kyljessä.

Ohjausmenetelmien ja -työkalujen valitseminen

Heikkouteni (ja tavallaan vahvuuteni) ohjaajana on ollut epämääräisyys ja suunnittelemattomuus. Ohjauskeskustelut alkavat usein hetken mielijohteesta, opiskelijan ilmestyttyä ovelleni, jolloin valmistautumiseen tai suunnitteluun ei ole ollenkaan aikaa. Olenkin hyvin harvoin jäsentänyt keskusteluja mielessäni jonkin teoreettisen lähestymistavan kautta, tai käyttänyt suunnitellusti mitään työkaluja yksilökeskusteluissa. Ryhmiä ohjatessani työkalujen käyttö on luontevampaa.

Jotta työkalut ja taustateoriat tulisivat itselle tehokkaaseen käyttöön, pitäisi varmaan tehdä paljon kokeiluja niiden kanssa. Testata valmiita työkaluja ja niistä saatujen kokemusten perusteella muokata oman alan käyttöön sopivia. Tuttuja, kokeiltuja työkaluja pystyy ottamaan "lennosta" käyttöön, ja tilanteen vaatiessa tulee nopeasti mieleen sopiva menetelmä tai työkalu.

Oman alan ohjaustyökalut pitäisi ajatella läpi ja suunnitella niiden käyttö luontevaksi osaksi koulutusprosessia.

Hyvä ohjauskeskustelu antaa tukevat eväät tulevalle etapille. 

Ohjauskeskusteluista käytäntöön

On tärkeää, että ohjauskeskusteluissa sovitut asiat viedään räväkästi käytäntöön ja prosessi käynnistyy heti ohjauskeskustelun jälkeen. Usein ohjauskeskustelun jälkeen mieli on hyvä ja pää täynnä optimistisia tulevaisuudensuunnitelmia. Kaikki vaikuttaa selvältä, mutta ensimmäiset askeleet käytäntöön viemiseksi voivatkin olla raskaita. Etenkin viivästykset ovat hyvien aikomusten surma.

Usein olen varmaan unohtanut ohjauskeskusteluista pois konkreettisen toimintasuunnitelman tekemisen ja etenkin sen toteutumisen seurannan. Opiskelijat eivät itse näihin välttämättä tartu. Minulla on kehittymisen varaa deadlinejen asettamisessa ja niiden noudattamisen "tukemisessa". Kun yksilöllinen oppimispolku on laadittu, se on opiskelijan hops ja hänen tulee sitoutua sitä noudattamaan. Kun ei ole mahdollista kulkea lauman mukana (kuten rintamaopetuksessa), tarvitaan toisenlaista tukea ja selkeitä suunnitelmia. On johdettava itseään.

Tiimioppimisessa yksi ulottuvuus on tiimin tuki. Ohjauskeskusteluiden yhteydessä voisi suunnitella myös sen, keneltä, miten ja milloin saat tukea suunnitelmasi toteuttamiseen. Miksei voisi pitää ohjauskeskusteluja pienryhmille, joilla on samansuuntaisia tavoitteita?

Auttajan varjo

Yksi elämäni tärkeimmistä kirjoista

Sain voimallisen vinkin kirjasta, joka kannattaisi lukea. Löysin sen käsiini, ja olen lukenut sitä hitaasti, joka sanasta ja ajatuksesta nautiskellen.

Kirja on Martti Lindqvistin Auttajan varjo (Otava 1995). Se käsittelee auttamisammatessa toimivien ammattietiikkaa, etenkin sen varjopuolia. Tämä kirja oli varmasti paras, jonka olisin voinut käsiini saada juuri tässä vaiheessa työuraani. Kirjan ajatukset osuivat täsmälleen niihin kipeisiin kysymyksiin, joita olen juuri viime aikoina mielessäni pyöritellyt. Wikipedia kertoo Lindqvistin menehtyneen jo vuonna 2004. Kunpa ei olisi - olisin halunnut kiittää tästä kirjasta.

Voi Matti. Kiitos tästä viisaasta kirjasta.

Auttamisammattiin kasvaminen

Opettajan työ ei mielestäni välttämättä ole auttamisammatti. Auttamistyötä siitä tulee siinä vaiheessa, kun opettaja alkaa kohdata opettamiaan ihmisiä ihmisinä. Tiedon välittäminen ei vielä ole vuorovaikutusta tai kohtaamista. Auttamisessa keskiössä on autettava ja hänen tarpeensa.

Työni muuttuessa opettamisesta ohjaamiseksi ja valmentamiseksi olen huomannut toimivani auttamisammatissa ilman kunnollisia työvälineitä tai osaamista. Neuvottomuus, ahdistus ja keinottomuus ovat kasvaneet autettavien kohtaamisen syventyessä. Lindqvistkin kirjoitti jo tässä vanhahkossa kirjassaan kasvattajien olleen kirjoittamishetkellä kaikkein nopeimmin kuormittuva ammattiryhmä, jonka oletetaan selviytyvän tilanteista, joihin heidän koulutuksensa ei anna juuri mitään pohjaa. Juuri näinhän se on. Opiskelijoilla, niin ihania kuin he ovatkin, on elämässään valtavan suuria haasteita, jotka rajoittavat opiskeluun keskittymistä. Periaatteessa tukenani on opiskelijahuolto oman asiantuntemuksensa kanssa, mutta arjen kohtaamisissa he eivät ole läsnä.

Minua kosketti heti kirjan alussa kohta, jossa Lindqvist kuvaa auttamisen henkilökohtaisia ja yhteisöllisiä edellytyksiä: "Ei ole mikään ongelma murtaa auttajan (tai autettavan) eettistä selkärankaa. Riittää, kun vie häneltä hänen toivonsa tai kuormittaa häntä uupumukseen asti. Sellaisessa tilassa ihminen puolustautuu joko luovuttamalla kokonaan tai ryhtymällä "pahaksi", koska se on ehkä hänen ainoa tapansa säilyä hengissä. Se on depression ja aggression logiikkaa elämän mahdottomuuksien edessä." Ammatillisen koulutuksen resurssileikkaukset ovat saaneet juuri tällaisia reaktioita aikaan työssään jaksamisen kanssa painivissa opetusalan ammattilaisissa. Onneksi osa jaksaa yhä pitää kiinni etiikastaan ja jatkaa opiskelijoista välittämistä.

Jokainen tsäänssi on mahdollisuus (M. Nykänen)

Lindqvist kuvaa auttamista peilinä toimimisena. Auttaja antaa autettavalle mahdollisuuden löytää omat rajansa ja toisaalta mahdollisuutensa. Auttajan on otettava autettavalta pois se, jonka hän on jo menettänyt ja antaa hänelle se, joka hänellä jo on. Toisaalta auttaminen on muutakin kuin autettavan tilanteen heijastamista. Se on kahden ihmisen kohtaamista inhimillisyyden yhteismaalla, autettavan tunteeseen ja kokemusmaailmaan eläytymistä ja niiden hetkellistä tavoittamista. Auttamistyössä jokin autettavan todellisuudesta koskettaa jotain samalla taajuudella värisevää myös auttajassa. Siksi on tärkeää tuntea ja tiedostaa myös oman jaksamisensa ja eettisyytensä rajat.

Auttaja on toisaalta osallinen, toisaalta sivustakatsoja

Työskentelen koulutusalalla, jossa opiskelijoihin tulee ehkä poikkeuksellisen läheinen suhde esim. yhteisten vaellusretkien ja esimerkiksi melonnan opettamisen kautta. Ihmistä on mentävä lähelle ja yhteiset, jännittävät kokemukset ja omien rajojen ylittäminen lähentävät. Monesta opiskelijasta on jäänyt minulle tärkeä ystävä. Monet kuitenkin jatkavat matkaansa valmistumisen jälkeen eivätkä tunnu uhraavan ajatustakaan minulle. Se on usein tuntunut ihan käsittämättömältä, kun monen kanssa ollaan koettu ja käyty läpi niin isoja asioita ja eletty ainakin pari vuotta yhdessä.

Itsensä likoon laittamista, rohkeutta, luottamusta toiseen

Lindqvist kuvaa auttajan asemaa seuraavasti: "Määrätyissä tilanteissa tarinaan kuitenkin sukeltaa sivullinen, jolle ei ole ennalta varattu luonnollista roolia käsikirjoitukseen. Silti hän ei ole tunkeilija tai merkityksetön statisti, vaan tulee paikalle korjaamaan lavastusta, tutkimaan juonta ja tekemään jonkin ohjauksellisen väliintulon, jotta tarina ei jäisi jumiin vaan voisi entistä paremmin toteuttaa tarkoituksensa. Sitten hänen tehtävänsä on siirtyä sivuun, näyttämöltä pois. Hän on auttaja siinä mielessä, mitä auttajalla tässä kirjassa tarkoitetaan - toisaalta osallinen ja toisaalta sivustakatsoja." Tähän rooliin pitää tottua ja hyväksyä se. Tunnen toki iloa auttamisesta itsestään, mutta olen usein huomannut myös loukkaantuvani "kiitollisuuden puutteesta". Minua helpotti lukea Lindqvistin "synninpäästö" - jokaisella auttajalla on myös itsekkäitä tarpeita, joita hän yrittää auttamisellaan tyydyttää. Auttaminen ei siis ole pelkästään altruistista toisen palvelemista, vaan myös auttaja pyrkii saamaan siitä itselleen jotain. Lindqvistin mukaan omien tarpeiden tyydyttämisestä ei ole mahdollista päästä kokonaan eroon, mutta sen tiedostaminen on tärkeää. Minusta on ihanaa, että olen saanut uusia ystäviä entisistä "autettavistani", mutta en halua että tiedostamaton kavereiden etsiminen vaikuttaa tapaani työskennellä.

Mitä auttaminen on?

Auttajan varjo -kirja laittoi minut pohtimaan paljon sitä, mikä lopulta on hyvää/tehokasta auttamista. Oma helmasyntini on liika hyysääminen eli autettavan yhä avuttomammaksi tekeminen liialla "auttamisella". Toisen puolesta tekeminen tai kaunistellun kuvan antaminen tilanteesta (ettei tulisi paha mieli) ei ole kunnollista auttamista. Lindqvist hakee määritelmää auttamiselle seuraavien ulottuvuuksien kautta:

1. Annetaan autettavalle välineitä oman itsensä ja elämänsä ymmärtämiseen
2. Vapautetaan keskeiset sisäiset ja ulkoiset voimavarat
3. Opetellaan suostumaan (esim. autettavaksi, rajoihin, olosuhteisiin)
4. Autetaan autettavaa luomaan positiivinen suhde itseensä
5. Autetaan hyväksymään elämän asettama haaste (huomaamaan ja hyväksymään muutoksen mahdollisuus ja tarve)

Miten suhtaudutaan ohjauksessa ohjattavan rajoitteisiin ja niihin olosuhteisiin, joiden kanssa hänen on tultava toimeen? On kivaa ja miellyttävää valmentaa ihmisiä ikään kuin mitään rajoitteita ei olisi, kuin kaikki olisi mahdollista. Uskoa ihmisten epärealistisiinkin unelmiin yhdessä heidän kanssaan ja toimia kuin korttipakka olisi täysi eikä mitään vielä jaettu. Ja eihän elämä mahdollisuuksineen mikään tavallinen korttipakka olekaan. Jos neljä ässää on jo lyöty pöytään, niitä voi olla lisää vaikka kuinka paljon. Elämä on kuitenkin rajallinen ja jotkut valinnat voivat edellyttää suurempia voimavaroja kuin mihin autettavalla on pääsy. Joillekin ei niitä ässiä kovin paljon osu. Minun on usein vaikea erottaa, milloin teen ohjattavalle karhunpalveluksen ollessani optimistinen. Jos Lindqvistin mukaan auttajan on otettava autettavalta pois se, jonka hän on jo menettänyt, ehkäpä se tehtyjen valintojen ja kuljetun polun läpi käyminen ja sanoittaminen yhdessä autettavan kanssa on tätä pois ottamista. Et lähtenyt tuolle tielle, et valinnut noin vaan näin, siksi ollaan nyt tässä tilanteessa.

Minun on myös vaikea asettaa rajoja koulutusorganisaation edustajana. Milloin opiskelijalle on kertynyt liikaa poissaoloja? Milloin ei voi päästää kokeilemaan ammattiosaamisen näyttöä? Tällaiset rajat ovat toisaalta apuväline ohjattaville - kuin maantien reunaviivat, jotka auttavat pysymään oikeassa suunnassa. Niiden määrittäminen on epäkiitollinen tehtävä, mutta ilman niitä on kenenkään vaikea päästä tavoitteeseensa. Olen usein vähän raukkamainen - venyttelen rajoja ja annan sata uutta mahdollisuutta, vaikka jämäkkyys palvelisi ohjattavaakin paljon paremmin.

Moni lähtee liikkeelle varsin kiviseltä rannalta hypäten kylmään veteen

Auttamisen etiikka

Opinto-ohjaajakoulutukseen lähtiessäni kaipasin kai kahta asiaa. Olen ryhtynyt ohjaamaan toisia hyvin hataralla osaamisella, omasta persoonastani ammentaen. Varsinaisia työkaluja tai taustateorioita minulla on ollut käytössäni niukasti. Toisaalta taas olen alkanut pelätä rikkovani itseni tässä auttamistyössä. En haluaisi kyynistyä enkä toisaalta elää liian voimakkaasti mukana ohjattavieni elämän myrskyissä. Haluaisin oppia annostelemaan voimavarojani tähän ohjaus- ja auttamistyöhön sopivasti, jotta ne riittäisivät saamaan toivottuja vaikutuksia aikaan ja toisaalta riittäisivät pitkällä aikavälillä tässä työssä jaksamiseen. Lindqvist asettaa itsestään antamisen etiikalle kolme perusedellytystä:

1. Itsensä puolustaminen (esim. itsensä kehittäminen ja kohtuuttomasta kieltäytyminen)
2. Itsensä ilmaiseminen (esim. itseensä kertyneen painolastin purkaminen, omien kokemuksien ilmaiseminen) (ns. Minä olen -tie)
3. Itselleen pyytäminen (esim. avun ja levon pyytäminen) (ns. Minä antaudun -tie)

Keskimmäinen kohta on minulle helppoa. Ykköskohtakin osittain - minulla on hyvät metataidot, joiden avulla selviydyn monista vaikeistakin tilanteista. Toisaalta olen työntekijänä vähän rajaton - olen pitkään tehnyt aivan liikaa palkatonta ylityötä ihan vain tekemisen ilosta ja työn flow´hun imeytyneenä. Kohtuullisuuteen yritän parhaillaan oppia.

Kolmas kohta - itselleni pyytäminen - on minulle melkein mahdoton. Minussa on paljon marttyyriä ja teen lähes aina mielummin itse kuin pyydän apua toiselta. Vaikka huomaankin tämän itsessäni, silti en usein oikeasti pysty sanomaan, että olen väsynyt enkä jaksa tai halua jotain tehdä. Teen sen sitten vaikka kiukun voimalla. Olen oikeastaan aina se, joka auttaa. Minulle on kunnia-asia tehdä aina vähintään oma osuuteni, enkä ikinä halua jäädä kenellekään mitään velkaa. Olisin itse kamala autettava. Jatkuvalla suorittamisellani ja muiden auttamisellani yritän ikuisesti lunastaa paikkaani maailmassa, oikeuttani olla olemassa ja toisten hyväksyntää. Avun tarve on minulle haavoittuvuutta, enkä halua päästää itseäni sellaiseen tilanteeseen. Olen jotenkin turvassa, jos en tarvitse ketään. Harmi vain, että toisetkin ihmiset haluavat olla tarpeellisia. He tarvitsevat minua myös tarvitsijana. Yksityishenkilönä jään helposti yksin, ellen halua ottaa keneltäkään mitään vastaan.

"Auttajana toimiminen antaa mahdollisuuden olla toisen ihmisen lähellä ilman todellista läheisyyttä", kirjoittaa Lindqvist. "Myös riippuvuuden ongelma ratkeaa niin, että auttajana ei tarvitse ulkoisesti koskaan olla niin riippuvainen kuin suhteen toinen osapuoli on. Silloin hylätyksi tulemisen uhka ei kasva liian vaaralliseksi." Syvästi kyllä. Lindqvist kuitenkin lohduttaa, ettei auttajan tarvitse kieltää tätä puolta itsestään tai hävetä sitä eikä se tee häntä huonoksi, vaaralliseksi tai kyvyttömäksi toimimaan tehtävässään. Oman heikkouden ja tarvitsevuuden tiedostaminen voi itse asiassa olla suuri voimavara auttamistyössä.

Ammatillisuus auttamistyössä

Olen itse ryhtynyt tekemään auttamistyötä "perstuntumalta", hyvää tarkoittaen mutta takuulla raskaitakin virheitä tehden. Olen yrittänyt ohjata opiskelijoitani kohti heidän haaveittensa duunia, tukien samalla muiden elämän tavoitteiden saavuttamista. Ammatillisuus on minulta tainnut kuitenkin olla välillä hukassa.

Lindqvistin mukaan ammatillisuus tarkoittaa sitä, että auttaja on ammattilaisena asiakkaan käytössä. Asiakas on kääntynyt auttajan puoleen juuri siksi, että hän on alansa ammattilainen. "Auttajalla tulisi siis olla asemansa, asiantuntemuksensa, kokemuksensa, resurssiensa ja välineittensä puolesta mahdollisuus toimia asiassa, missä asiakas itse on avuton. (--) Ammatillisuuden vahvuus on siinä, että se antaa mahdollisuuden tiettyyn selkeyteen, objektiivisuuteen ja tehokkaaseen toimintaan. Juuri tätä tarkoitusta palvelevat ammattiroolien erikoistuneisuus ja emotionaalinen etäisyys asiakkaasta sekä siihen liittyvä ulkoinen ja sisäinen valta." Ei siis missään mielessä riitä, että on "hyvä tyyppi" ja yrittää parhaansa. Ammattiauttaminen on jotain muuta. "Lisäksi ammatillisuus on työntekijälle itsearvostuksen lähde ja suoja sitä tunnekuormitusta vastaan, joka uhkaa imaista hänet asiakkaan pahaan oloon, kaoottisuuteen ja avuttomuuteen. Ilman tätä suojaa hän tulisi pian työkyvyttömäksi." Tämän koen hyvin vaikeaksi: kun luottamuksellisten välien ja syvällisen vuorovaikutuksen aikaan saaminen edellyttää kokemuksieni mukaan hyvin "auki" olemista ja autettavan päästämistä hyvin lähelle itseä, mikä on se suojakelmu, joka tuon imeytymisen estää?

Tämän pohtiminen kuitenkin auttaa minua ymmärtämään monia ohjaus- ja auttamistyötä tekeviä, jotka ovat valinneet hyvin erilaisen toimintatavan kuin minä itse. Osa vaikuttaa minusta esim. ikään kuin piiloutuvan papereiden, menettelytapojen ja prosessikaavioiden taakse. Kohtaamisen syvyyden kustannuksella he valitsevat turvan, takertuvat (vaikka mielivaltaiseen ja epätarkoituksenmukaiseen) järjestykseen. Jotkut taas piirtävät hyvin tiukkaa rajaa ammattinsa ja työnkuvansa ympärille välttyen siten joutumasta mukaan autettavan kaikkiin kiemuroihin. Ammatillisen koulutuksen ryhmänohjaajalla tosin on harvoin mahdollisuutta vetää tällaisia rajoja - opiskelijan niin halutessa hän voi joutua mukaan ratkaisemaan mitä tahansa opiskelijan elämäntilanteeseen liittyviä asioita.

Auttaja toivon lainaajana

Pidän aivan erityisesti Lindqvistin ajatuksesta siitä, että auttajan tulisi muuttua autettavalle hänen huomispäiväkseen. Auttaja toimii autettavalle elävänä peilinä, auttaa avuntarvitsijaa näkemään itsensä uudessa valossa auttajansa kautta. Hän ottaa vastaan asiakkaan tunteet ja mielikuvat, mahdollisen hädänkin. Samalla hän toimii autettavalle ihmisen mallina, esimerkkinä siitä, että kriiseistäkin selviytyminen on mahdollista. "Hän ikäänkuin "lainaa" oman toivonsa sellaiselle ihmiselle, joka on hukkua epätoivoonsa." Lindqvist korostaa sen kokemuksen tärkeyttä, että autettavalla on edes joku, joka odottaa häntä ja toivoo, että kaikki järjestyy. Se antaa parhaimmillaan syyn jatkaa eteenpäin, antaa elämälle vielä yhden mahdollisuuden.

Auttaja ei voi pelastaa ihmistä hänen omasta elämästään, mutta hän voi auttaa pääsemään eteenpäin kriisistä tai muuten jumiutuneesta tilanteesta. Auttaja on elämänlanka, peili, todistaja ja saattaja. Ratkaisevat askeleet ottaa kuitenkin autettava itse. Auttaja voidaan nähdä selviytymisresurssina, joka auttaa tilanteen hahmottamisessa ja toimii erilaisissa avustavissa rooleissa. Empatiaa ei kuitenkaan Lindqvistin mukaan voi tuottaa ammatillisuudesta käsin. "Olen lopullisesti menettänyt uskoni siihen, että pelkästä ammatillisuudesta käsin voitaisiin tuottaa mitään todellista empatiaa, vaikka näennäisesti sen jäljittely ammattiroolissa on hyvin tavallista muuttuen pahimmillaan maneerinomaiseksi ja flegmaattiseksi "miten-sinä-sen-oikein-koet" -nyökyttelyksi. Sellainen asennoituminen levittää ympäristöönsä lähinnä kosmista vilua." Kosmista vilua. Niin levittää.

Empatian käyttö on Lindqvistin mukaan välttämätöntä auttamistyössä. Siinä auttaja asettuu hetkellisesti autettavan rooliin, näkee tilanteen hetken aikaa tämän silmien kautta. Tähän autettavan rooliin eläytyessään autettavasta tulee kuitenkin kyvytön auttamaan häntä, minkä vuoksi siihen ei pidä jäädä. Auttajan tulee palata tietoisesti omaan rooliinsa ja ryhtyä sitten aktiiviseksi asiakkaan peiliksi ja ammatilliseksi toimijaksi. Tämä vuorottelu on olennaista. Itse olen monesti jäänyt jumiin empatiaan, toisen tilanteen liialliseen ja turhaan vatvomiseen mielessäni, kun olisi jo pitäny siirtyä ammatilliseen, toiminnalliseen rooliin.

Vaikka ammatillisuutta yhä etsinkin, Lindqvist kuitenkin lohduttaa jälleen: "Persoonan käyttäminen omassa auttamistyössään tekee mahdolliseksi monia tärkeitä asioita. Se tuottaa asiakassuhteeseen tilaa herkkyydelle, intuitiivisuudelle ja spontaanisuudelle. Ei tarvitse panna itseänsä syrjään eikä lähteä hakemaan apua säännöistä, kaavoista, teorioista ja tekniikoista. On lupa sille, että tässä ja nyt saa syntyä se, mikä on mahdollista ja tuntuu oikealta." Lindqvistin ajatus kiehtoo minua - oman persoonan ja omien kokemusten jakaminen, omana itsenään oleminen mahdollistaa saman myös autettavalle. Auttaja voi tässäkin toimia peilinä, mahdollisuuksien näyttäjänä.

Auttajan jaksaminen

Ihmisten seurassa oleminen ei ole minulle helppoa ja kevyttä. Tarvitsen aika paljon yksinäisyyttä, ja välillä sitä on pakko ottaa vaikka väkisin. Ihmis- tai auttamistyö ei ole minulle mitenkään helppo valinta. Lindqvist kuvaa auttamistyön tekijöitä "säiliöihmisinä", jotka ottavat vastaan, kantaakseen ainakin hetkellisesti autettaviensa ahdistuksen, huolen, toivottomuuden tai vaikkapa vihan. Jostain muualta muistan lukeneeni, että auttajan tai vaikkapa kasvattajan pitää säilyttää tätä autettavalle liian raskasta taakkaa juuri niin kauan, kunnes hän voi ojentaa sen kenties hieman keventyneenä autettavalle takaisin. Silti toisten huolten kuuntelemisen aiheuttama tunnekuormitus on välillä raskas kantaa.

Auttaja ei ole kuin valkotaulu, johon piirretyt kuviot voisi pyyhkiä kokonaan pois. Kun toivoo oikein kovasti, että toisen asiat kääntyisivät parhain päin, on toisenlainen lopputulos välillä raskas kohdata. Etenkin, jos on koettanut auttaa tätä ihmistä niin hyvin kuin on ikinä osannut. Jos auttajan tehtävänä on ottaa vastaan asiakkaiden tunteita, hänen on päästävä purkamaan niitä jotenkin eteenpäin. Autettavat eivät niitä ota vastaan (olen kokeillut). Eikä heillä usein siihen olisikaan voimavaroja. Vaikka auttaja voi vuorovaikutuksessa olla läsnä aitona ihmisenä tunteineen, osa ammatillisuutta on myös se, että välttää kuormittamasta autettavia omilla taakoillaan. Ei tässä työssä olla omia ongelmia ratkomassa, vaikka toisaalta ollaankin.

Kun kokee oman työnsä oikein voimakkaasti omakseen, elämäntehtäväkseen, alkavat työ- ja vapaa-aika sekoittua. Ei se ole pelkästään paha asia. Motivoiva, elämälle rikasta sisältöä antava työ on suuri lahja. Tunnistan kuitenkin itsestäni viime vuosilta Lindqvistin kuvaaman "ylivastuisuuden": "Tunnekuormituksen ohella yhtenä väsymyksen syynä on ylivastuisuus. Työntekijä ei pysty rajaamaan työtään, koska hän kokee velvollisuudekseen olla aina kaikkien käytössä ja pitää itseään korvaamattomana. Usein tämä alkaa ilmetä myös suhteessa työtovereihin. Ylivastuinen työntekijä tarjoutuu helppsto myös kollegojensa paineiden vastaanottajaksi, heidän tekemättömien töidensä suorittajaksi ja mahdollisesti myös heidän hoitajakseen. Näin ollaan rannattomalla merellä, sillä avuntarpeella ei ole mitään loppua. Ylenmääräistä auttamisalttiuttaan viestittävä työntekijä itse asiassa ruokkii asiakkaassa tämän avuttomuutta ja riippuvaisuutta ulkopuolisesta tuesta. Auttaja ehkä luulee tekevänsä hyvää, mutta todellisuudessa hän estää ylivastuisella toiminnallaan autettavan mahdollisuuden oppia itse selviytymään omassa elämässään. Mitä enemmän työntekijän työtavassa näkyy sisäinen samastuminen äitirooliin, sitä todennäköisempi on tällainen kehityskulku." Hei touché!

Osaisinpa ottaa siitä äidillisestä hössötyksestä hyvät puolet ja unohtaa ne autettavien avuttomuutta lisäävät puolet. Leipoisin vieläkin yhteiseen kahvihuoneeseen mokkapaloja ja kyselisin kuulumisia, mutten passaisi ja hyysäisi niissä väärissä paikoissa. Saisinpa uskallusta teettää opiskelijoilla vaikeitakin hommia ja työntää heitä välillä syvempäänkin veteen. Etten veisi toisilta mahdollisuuksia siksi, etten usko heidän pystyvän niihin ilman minun apuani.

Miten auttajaa voisi auttaa siinä vaiheessa, kun väsymys muodostuu kierteeksi? Lindqvist pohtii, etteivät auttajan työtoverit ja toisaalta kotiväki yleensä ole yhteydessä toisiinsa. Työyhteisö ei saa tietoonsa kotona jo näkyviä loppuunpalamisen merkkejä tai päinvastoin. Uupuneen on vaikea myöntää tai tunnistaa omien voimiensa ehtymistä. "Onhan yksi tärkeimmistä väsymyksen syöksykierteen laukaisevista tekijöistä ihmisen tai työyhteisön pakonomainen tarve olla vain hyvä ja onnistuva. Siihen ei mahdu oman pahuuden, heikkouden ja haavoittuvuuden hyväksyvää asennoitumista." On ikään kuin velvollisuus jaksaa ja suorittaa, olla tarvitsematta edes lepoa. Ehkä sitä tuntee jonkinlaista ylpeyttäkin, jos ei ennätä töiltään ruokatauolle tai uhraa kahvitaukonsa opiskelijan huolten kuuntelemiseen. Kuuntelen Mattia: "Asiakasta ei kertakaikkiaan voi auttaa itseään vihaamalla, uhraamalla ja väsyttämällä. Vaikka se näennäisesti tietyllä hetkellä on asiakkaan tarpeen huomioon ottamista, se on pohjimmiltaan huono esimerkki ihmisenä olemisesta ja riistää autettavalta mahdollisuuden avun saamiseen tulevaisuudessa."

Kuka valvoo auttajaa?

Lindqvist kirjoittaa myös auttajan mahdollisuudesta tehdä pahaa autettavalle. Autettava on kovin haavoittuvainen ja riippuvainen auttajastaan. Autettava on "ongelmansa satuttama, avuton ja haavoittuva sekä hänelle annettavan avun varassa." Opettaja tai valmentajakin on paljon vartijana. Halutessaan hän saa hyviä asioita tapahtumaan valmennettavalleen. Toisaalta hän voi valtaansa väärin käyttäessään valita toisin. On suuri riski esimerkiksi opiskelijoiden eriarvoiselle kohtelulle. Mitä enemmän vapautta auttajalla on päättää toimintatavoistaan, sitä heikompi on hänen varassaan olevien turvaverkko. Lindqvistin mielestä tästä seuraa mm. se, että ammatillisissa auttamissuhteissa tarvitaan aina ulkopuolista kontrollia, valvontajärjestelmää, joka toimii asiakkaan turvaverkkona. Tätä olen itsekin usein pohtinut.

Niin kauan kuin etiikkamme on vahva ja toimimme vilpittömästi ja parhaalla (riittävällä) taidollamme asiakkaidemme hyväksi, asiat hoituvat. Entä jos voimamme tai moraalimme alkaa rakoilla, tai joudumme vaikka vaikeassa elämäntilanteessa tekemään valintoja, jotka eivät olekaan ohjattavien/autettavien eduksi? Esim. opiskelijoiden opinnot eivät saisi jäädä minun muistini varaan, vaan asiaankuuluvat paperihommat minun pitää hoitaa, tykkäsin niistä tai en. Opiskelijan on myös pystyttävä hoitamaan asioita tarvittaessa myös muiden kuin minun kanssani, vaikka toimintatapaamme kuuluisikin yhden luukun (ihmisen) politiikka.

Lindqvist toivoo etiikan perustaksi myös vahvaa tiedollista pohjaa ja autettavan vapaaehtoista suostumista auttamiseen (meillä esim. suostumista tiimioppimiseen oman koulutuksensa toteuttamistapana).

Jakamisen tai osallisuuden etiikka

Mikä auttaja oikeastaan on autettavan elämässä? Ehkä luotsi? Lindqvist puhuu jakamisen tai osallisuuden etiikasta, jossa auttaja tunnustautuu ihmisenä osallisuuteen asiakkaansa tarinan kanssa. Hän tekee samanaikaisesti kahta matkaa, autettavan todellisuuteen ja samalla omaansa. Kun hän työskentelee asiakkaan ongelman kanssa, hän tutkii samalla sitä omana ongelmanaan. Riippuvuus, epäröinti, virheiden toistaminen, luopuminen - kun nämä asiakkaan kokemat inhimillisyyteen kuuluvat asiat koskettavat myös auttajaa, hänestä tulee asiakkaansa matkatoveri, joka hetken aikaa aidosti jakaa tämä elämän. Tästä lähtökohdasta voi lähteä tavoittelemaan autettavan hyvää. Siihen kuuluu:
1. Asiakas löytää rohkeuden kohdata totuus omasta elämästään
2. Asiakas näkee sen, mistä hän on ihmisenä vastuussa (syyllisyyden kokeminen)
3. Asiakas tunnistaa ja tunnustaa sen, mitä ja kuka hän ihmisenä on
4. Asiakas löytää muutoksen merkkejä ja kasvun mahdollisuuksia, saa takaisin aloitekykynsä
5. Autettava löytää tien kiinnittyä takaisin siihen elämään ja yhteisöön, johon hän alun perin kuuluu. Häntä ei siis pelasteta pois omasta maailmastaan vaan johdatetaan takaisin oikeaan elämäänsä.

"Auttajan haaste on muuttua asiakkaansa huomispäiväksi." On hirveän helpottavaa ajatella, ettei auttajalla tarvitse olla maagisia näkijän lahjoja tai käsittämättömiä ihmisten käsittelyn taitoja voidakseen auttaa. Asiakkaalla on aina ratkaisun avaimet käsissään. Auttajan tehtävän on "antaa autettavalle se, mikä tällä jo on ja ottaa häneltä pois se, minkä hän on jo menettänyt." Voi riittää jo sekin, että auttaja on odottaja, joku, joka muuttaa huomispäivän lihaksi ja vereksi. Antaa valoa ja toivoa. Ja näyttää asiakkaalle, millaisia voimavaroja tällä on.