Vie sinä - minä neuvon?

Opinto-ohjaajakoulutukseen liittyvässä tehtävässä olemme pienryhmäni kanssa perehtyneet psykodynaamiseen ohjausteoriaan. Aluksi se maistui minusta kovasti pölyisiltä lukion psykologian kirjoilta, mutta hyvä kirja (Marjatta Mulari (2013): Tietoisen ammatinvalinnan opas) on avannut psykodynaamnisen teorian yhteyksiä siihen käytännön vääntämiseen, jota päivittäin työssäni teen.

Itsensä kauttahan jokainen yleensä uusia asioita peilaa. Niinpä minäkin. Olen oikein maukas ylikehittyneen superegon vanki. Kovin ujona ja hieman tahdottomana lapsena imin hyvin innokkaasti itseeni erilaisia hyvän ihmisen malleja, joita sitten koetin elää todeksi. Opin lukemaan aika pienenä, ja jos lapsi lukee ennen kouluikää kaikki mahdolliset melkein sata vuotta sitten kirjoitetut tyttökirjaklassikot, kyllähän se vaikuttaa. Muistan, miten monen vuoden päästäkin vielä oikein tietoisesti ajattelin, että minä haluan olla sellainen tyttö, josta mummuni (ja muut vastaavat) voisivat olla ylpeitä. Ahkera, siivo, tottelevainen, kiltti, hyvä koulussa ja jotain hiljaisia harrastuksia. Ei mitään rymyämistä. Oikein hyvin onnistuinkin siinä. Opin tosi kivasti painamaan omat toiveeni ja tarpeeni taka-alalle.

MAikuisena voimakas superegoni on yhä edelleen tehokas piiskanatsi, joka hätistää esimerkiksi tietoisuuteen pyrkivän levon tai liikunnan tarpeen nopsasti pois ja ajaa minut takaisin töiden tai perheen huoltamisen ääreen. Minulla ei koskaan ole ollut vaikeuksia toiminnanohjauksessa - saan aina hommat hoidettua, työt tehtyä ja odotan itseltäni yleensä aina enemmän kuin ympäristö. Asiaan ei juurikaan vaikuta, että tiedostan tämän kyllä. Sisäiset standardini ovat korkeat. Minulle ei kelpaa mikä tahansa, kun puhutaan omasta toiminnastani. Toisia arvioin eri kriteereillä.

Miten korkealla se rima on? Ja onko se oikeasti siinä?
Vai hyppäätkö varmuuden vuoksi vähän korkeammalta?

Työssäni ammatillisena opettajana olen kummastellut opiskelijoiden (ja joskus työtovereidenkin) puutteellista itsesäätelyä ja -ohjautuvuutta. Miten joku oikeasti voi jättää päivästä, viikosta, vuodesta toiseen omat asiansa hoitamatta? Miten voi olla niin vaikeaa saada soitetuksi opolle, lopettaa lintsaaminen, hoitaa sovitut hommat? Miten joku voi päivästä toiseen jäädä aamu-unisuuden uhriksi tai olla niin kavereiden vietävissä? Id käskee ja he sen voimallisen käskyn kyllä kuulevat. Ego ei siinä mahda oikein mitään.

Psykodynaaminen ohjausteoria antaa kiinnostavia näkökulmia itseohjautuvan oppimisen tukemiseen. Etenkin näkemys psyykkisen energian sitomisesta tai liikkuvuudesta oli avaava. Moni ammattikouluun tuleva on melkoisen myllerryksen vallassa eikä ollenkaan psyykkisen energiansa herra. Moni kärsii mielenterveysongelmista, jolloin sitomatonta psyykkistä energiaa on paljon. Monella elämä on niin sekaisin, ettei päivittäisten kriisien (raha, asunto, ihmissuhteet, liikkuminen) ratkomiselta jää voimia yksinkertaistenkaan opiskeluasioiden hoitamiseen. Liikuteltavaa, hyödylliseen käyttöön valjastettavaa energiaa on monella tosi niukasti.

Ehkä noin joka kolmas luontoalaa opiskelemaan tuleva ei ole oikeasti ensisijaisesti kiinnostunut luonto-ohjaajan ammatista, vaan tulee laittamaan elämäänsä järjestykseen. Että saisi rytmiä ja säännöllisyyttä arkeen. Jotta pystyisi myöhemmin tekemään järkeviä valintoja ja jatkamaan eteenpäin. Moni tulee myös opiskelemaan pakotettuna, tukien menettämisen pelossa, tai ihan vain ruokaa ja terveyspalveluita saadakseen. Ammattikoulu siis palvelee heitä ihan toisessa tarkoituksessa kuin opetushallitus on tarkoittanut. Heille ammattialaan kuuluvien taitojen opiskelu on usein enemmän terapiaa kuin valmentautumista työelämään. On sinänsä sama, paistetaanko täällä pihvejä vai sytytelläänkö nuotioita, kunhan on tekemistä. Ja kunhan siinä samalla saa kehittää itsetuntemustaan, tehdä havaintoja omista taipumuksistaan ja mieltymyksistään ja keskustella tulevaisuudestaan.

Monella ammatillisen perustutkinnon opiskelijalla superego on enemmän haitta kuin voimavara. Heidän superegonsa on korppikotka, joka raakkuu: Ei sinun kaltaisestasi mitään tule. Sinusta tulee työtön, juoppo, syrjäytynyt, nisti. Sinun pitää tehdä, mitä kaverit sanovat. Energia kuluu häröilyyn. Opiskelija vetää itselleen rajoja, jotka hän voisi halutessaan kirkkaasti ylittää. Monella tuntuu olevan teoria omasta voimattomuudesta/keinottomuudesta, jota on vaikea vääräksi todistaa.

Mitä psykodynaaminen ohjausteoria voi tuoda tällaiseen välillä jopa kuntouttavaan ammatilliseen koulutukseen? Pohdin lueskellessani, voiko nuoren aikuisen superego vielä muuttaa nuottiansa tai kehittyä opiskeluaikana. Miten paljon yksilön uskomuksiin ja arvoihin voi pari-kolmivuotisen koulutuksen aikana vaikuttaa? Onko itseohjautuvuuden tukeminen turhaa haihattelua? Voiko elämän saada omaan hallintaan?

Meillä on tiimioppimisen yhteydessä saatu todella hyviä kokemuksia opiskelijoiden haaveiden valjastamisesta oppimisen voimavaraksi. Sillä ei lopulta ole suurtakaan väliä, haluaako opiskelija alun perin au-pairiksi Itävaltaan, saada ajokortin vai päästä rajavartijaksi. Jos pystyy lopettamaan arjen pikkukriiseissä pyörimisen ja ajelehtimisen, on mahdollista suunnitella, miten tavoitteeseensa voi päästä. Kun nostaa katseensa, erottaa paremmin tärkeät ja isot asiat, jotka on hoidettava. Niitä taitoja pystymme kyllä tukemaan. Suunnitelmallinen, järjestelmällinen toiminta voisi helpottaa, jos saisi superegon sanomaan: minulla on vastuu omasta oppimisestani, aikaa ei ole hukattavaksi, kaikki täällä toimivat näin, ponnistelu palkitaan kyllä, pystyn vaikuttamaan oman elämäni laatuun. Ja jos Idin saisi hillittyä: pidettyä katseen maalissa, opittua sietämään epämukavuutta, odottamaan, kestämään epäonnistumisia.