Ohjauskeskusteluissa oli määrä soveltaa joitakin lähijaksoilla esitellyistä ohjausteorioista. Ensimmäisessä sovelsin ratkaisukeskeistä ohjausteoriaa, ihan kelvollisin tuloksin. Jälkimmäisessä keskustelussa valitsin käyttöön kognitiivisen ohjausteorian, mutta ihan täysin en tämän lähestymistavan kanssa päässyt sinuiksi. Valitsemani ohjaustyökalu ei oikein toiminut enkä ehkä ollut etukäteen kunnolla suunnitellut, miten kognitiivinen lähestymistapa keskustelussa toteutuisi.
Keskustelukokeilut herättivät minussa muutamia ajatuksia opinto-ohjaajan työstä yleensä ja erityisesti ohjauskeskusteluista.
Kuka on oikea henkilö ohjaamaan?
Ammatillisessa peruskoulutuksessa opiskelijaa ohjaavat usean eri ammatin edustajat. Päävastuu opiskelijan opinnoista on hänen ryhmänohjaajallaan. Moni muukin opettaja (esim. valinnaisuuksista riippuen) saattaa olla suuri vaikuttaja hänen valinnoissaan. Opinto-ohjaajan tehtävä on ohjata esimerkiksi jatko-opintoihin ja auttaa yhteisten tutkinnon osien opinnoissa.
Omassa työssäni ohjaan opiskelijoitani enemmän kuin ammatillisen koulutuksen ryhmänohjaajat yleensä. Toteutamme koulutusta tavalla, joka edellyttää opiskelijoilta jatkuvaa valintojen tekemistä - olivatpa ne sitten suuria päätöksiä työssäoppimispaikoista tai pieniä, päivittäisiä valintoja (aloitanko jo keikan valmistelut vai lykkäänkö). Perinteisten opiskelutaitojen sijasta tai lisäksi tarvitaan hyvää itsetuntemusta sekä itsekuria - taitoa käsitellä itseään. Ohjauskeskustelut käsittelevät yhtä hyvin näitä oman itsensä ja toisten johtamisen pulmia kuin vaikkapa opintojen rakennetta.
Ohjaamisen tekee mahdolliseksi luottamussuhde ohjattavaan. Sen synnyttäminen on aika herkkä ja pitkä prosessi. Ennen kuin ohjattava uskaltaa oikeasti avata elämäänsä ja esim. unelmiaan tai luottaa tärkeässä valintatilanteessa ohjaajan harkintakykyyn, pitää se luottamus ansaita. Miten se mahtaa olla mahdollista opinto-ohjaajalle, joka tapaa opiskelijoita harvoin eikä hirveästi tunne heidän tilannettaan?
Olen usein huomannut myös sen, että "minun" opiskelijani saattavat kääntyä tietyissä asioissa mielummin samaa työtä tekevän kollegani puoleen. Samoin osa "hänen" opiskelijoistaan voi hakea ohjausta minulta tilanteissa, joissa tuntevat minun voivan/osaavan auttaa paremmin. Meille se sopii hyvin. Mutta jos opiskelija ei löydä oman koulunsa/alansa opinto-ohjaajan kanssa yhteistä säveltä, vaihtoehtona on jälleen kääntyä ryhmänohjaajan puoleen. Ohjattaville sillä on todella paljon väliä, kenen kanssa asioitaan hoitavat. He saattavat esim. kieltäytyä asioimasta opinto-ohjaajan kanssa, vaikka heidän on "pakko" hoitaa esimerkiksi osaamisen tunnustamiset aiemmista opinnoista.
Opiskelijahuoltolaki tarjoaa nykyisin opiskelijalle monissa tilanteissa mahdollisuuden valita, ketkä hänen asioitaan käsittelevät. Toisaalta on hyvä, että opiskelija kokee tulevansa ymmärretyksi ja oikealla tavalla kohdatuksi. Toisaalta opiskelijan valinnanvapaus saattaa kasata töitä sen "ymmärtäväisen" ohjaajan niskaan tai opiskelija voi ajautua hoitamaan asioitaan sellaisen henkilön kanssa, joka ei hänen asioitaan pysty ratkaisemaan.
Ihannetapauksessa opiskelijoita palvelemassa olisi useammasta, ehkä eri ammatteja edustavasta henkilöstä koostuva tiimi, jonka kaikki jäsenet olisivat riittävän hyvin perillä mm. opiskelijan tutkinnosta, taustasta ja tarjolla olevista mahdollisuuksista ohjatakseen häntä. Tieto ei kuitenkaan siirry riittävän hyvin. Sen estää jo salassapitovelvollisuus ja arjen kiireet. Pahimmassa tapauksessa opiskelija joutuu jokaisen tukihenkilön kanssa aloittamaan tarinansa alusta, kertaamaan ja selittelemään.
Uskon olevani menossa oikeaan suuntaan, kun ohjaan opetus- ja valmennustyön sisällä ja kyljessä.
Ohjausmenetelmien ja -työkalujen valitseminen
Heikkouteni (ja tavallaan vahvuuteni) ohjaajana on ollut epämääräisyys ja suunnittelemattomuus. Ohjauskeskustelut alkavat usein hetken mielijohteesta, opiskelijan ilmestyttyä ovelleni, jolloin valmistautumiseen tai suunnitteluun ei ole ollenkaan aikaa. Olenkin hyvin harvoin jäsentänyt keskusteluja mielessäni jonkin teoreettisen lähestymistavan kautta, tai käyttänyt suunnitellusti mitään työkaluja yksilökeskusteluissa. Ryhmiä ohjatessani työkalujen käyttö on luontevampaa.
Jotta työkalut ja taustateoriat tulisivat itselle tehokkaaseen käyttöön, pitäisi varmaan tehdä paljon kokeiluja niiden kanssa. Testata valmiita työkaluja ja niistä saatujen kokemusten perusteella muokata oman alan käyttöön sopivia. Tuttuja, kokeiltuja työkaluja pystyy ottamaan "lennosta" käyttöön, ja tilanteen vaatiessa tulee nopeasti mieleen sopiva menetelmä tai työkalu.
Oman alan ohjaustyökalut pitäisi ajatella läpi ja suunnitella niiden käyttö luontevaksi osaksi koulutusprosessia.
 |
| Hyvä ohjauskeskustelu antaa tukevat eväät tulevalle etapille. |
Ohjauskeskusteluista käytäntöön
On tärkeää, että ohjauskeskusteluissa sovitut asiat viedään räväkästi käytäntöön ja prosessi käynnistyy heti ohjauskeskustelun jälkeen. Usein ohjauskeskustelun jälkeen mieli on hyvä ja pää täynnä optimistisia tulevaisuudensuunnitelmia. Kaikki vaikuttaa selvältä, mutta ensimmäiset askeleet käytäntöön viemiseksi voivatkin olla raskaita. Etenkin viivästykset ovat hyvien aikomusten surma.
Usein olen varmaan unohtanut ohjauskeskusteluista pois konkreettisen toimintasuunnitelman tekemisen ja etenkin sen toteutumisen seurannan. Opiskelijat eivät itse näihin välttämättä tartu. Minulla on kehittymisen varaa deadlinejen asettamisessa ja niiden noudattamisen "tukemisessa". Kun yksilöllinen oppimispolku on laadittu, se on opiskelijan hops ja hänen tulee sitoutua sitä noudattamaan. Kun ei ole mahdollista kulkea lauman mukana (kuten rintamaopetuksessa), tarvitaan toisenlaista tukea ja selkeitä suunnitelmia. On johdettava itseään.
Tiimioppimisessa yksi ulottuvuus on tiimin tuki. Ohjauskeskusteluiden yhteydessä voisi suunnitella myös sen, keneltä, miten ja milloin saat tukea suunnitelmasi toteuttamiseen. Miksei voisi pitää ohjauskeskusteluja pienryhmille, joilla on samansuuntaisia tavoitteita?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti