Opokoulutuksen opit

Opinto-ohjaajaksi kasvamisesta

Hakeutuessani puolitoista vuotta sitten opinto-ohjaajakoulutukseen kuvittelin tämän ajanjakson aika erilaiseksi. Työtilanne oli melko vakaa, ja selkeiden sävelten piti taata aika ja voimat lisäkoulutuksen hankkimiseen. Mitään välttämätöntä tarvetta tälle koulutukselle tai urahaaveita opon työhön siirtymisestä minulla ei oikeastaan ollut.

Työelämä tuntuu nykypäivänä kuitenkin olevan alituisilla muutoksen aalloilla surfaamista. Minunkin työkuvioni kokivat kuluneen lukuvuoden aikana radikaaleja muutoksia, eikä mitenkään parempaan suuntaan. Toivoisin, että minulla olisi ollut enemmän aikaa paneutua tähän hyvin kiinnostavaan aiheeseen, mutta nyt jouduin laukkaamaan opinnot läpi miten parhaiten taisin. Pakko on kuitenkin paras muusa - pakon edessä saa itsestään yllättävänkin paljon irti.

Koulutuksen aikana olen tietenkin tehnyt itsetutkiskelua myös sen suhteen, olisiko minusta opinto-ohjaajaksi. Mitä se antaisi minulle, mitä minä sille työlle?

Opinto-ohjaajan työssä vaikuttaa olevan monia sellaisia myönteisiä puolia, jotka opettajan työstä puuttuvat. Ilmeisesti opoilla on esimerkiksi ihan normaalit työajat. Vaikuttaa siltä, että heillä saattaisi olla illat ja viikonloput pääsääntöisesti vapaata. Työmäärä on varmasti suuri, mutta sitä ei ehkä ole samalla tavalla pakko paiskia kasaan vapaa-ajalla kuten opettajilla. Ohjauskeskusteluihin toki voi ja varmasti osittain pitääkin valmistautua, mutta periaatteessa opo on useimpina työpäivinä valmis työhön kun vain ilmestyy työpaikalleen. Kieltämättä minuakin houkuttelisi se ajatus, ettei tarvitsisikaan uhrata monia viikonlopun päiviä tai arki-iltoja esimerkiksi retkivarusteiden pakkaamiselle tai huollolle. Tai valmistella oppitunteja yömyöhään.

Opinto-ohjaajilla voi varmasti olla myös pitkäkestoisia ohjaussuhteita ja läheisiä suhteita tiettyihin ohjattaviin. Käydessäni tutustumassa ammattikorkeakoulun opinto-ohjaajan työhön hämmästyin kuitenkin sitä, miten kasvotonta hänen työnsä oli. Hän ei tiennyt yleensä ennalta, kuka häneltä ajan varannut opiskelija oikein oli. Ohjaustapaamiset olivat melko irrallisia, yksittäisiä tapahtumia. Olisi varmasti helpottavaa, ettei tarvitsisi kantaa "omien" opiskelijoidensa huolia ja ohjausvastuuta päivästä toiseen vuosien ajan.

Opinto-ohjaajien työnkuva vaikuttaa myös olevan selkeämpi ja työtehtävissä voi siksi ehkä kokea suurempaa hallinnan tunnetta. Opiskelijoiden esittämiin kysymyksiin löytyy ehkä helpommin ratkaisuja (kun opon ei tarvitse yleensä niitä käytännöss toteuttaa) ja opiskelija ohjautuu opinto-ohjaajan luota eteenpäin. Hänen ei tarvitse kantaa opiskelijaa henkilökohtaisesti läpi opintojen. On paljon asioita, jotka eivät kuulu opinto-ohjaajan toimenkuvaan. Toisin on esimerkiksi ammattikoulun ryhmänohjaajalla.

Selkeämmästä työnkuvasta, hallinnan tunteesta ja rajatummasta toimenkuvasta huolimatta en ainakaan toistaiseksi löydä sisältäni ammatti-opoa. Ammatillisen opettajan työssä on kaikesta turbulenssista ja kurjuudesta huolimatta edelleen enemmän asioita, jotka haastavat ja kiinnostavat minua. Koen opiskelijoiden ohjaamisen ja valmentamisen todella palkitsevaksi, mutta nautin myös valtavasti siitä arkisesta käytännön työstä, esimerkiksi kuluvalla viikolla toteutetusta hyisen kylmästä melontaretkestä Päijänteellä. Sellaiset hetket ovat minulle niin korvaamattoman tärkeitä, etten kovin helposti vaihtaisi niitä kirjoituspöytähommiin. Lisäksi haluan nimenomaan niitä pitkiä, intensiivisiä ohjaussuhteita, joissa pääsen tukemaan ja seuraamaan oppijoiden ammatillista ja usein muutakin kasvua. Elämä tuntuu rikkaalta ja arvokkaalta, kun sen saa jakaa luontoalasta innostuneiden, ihanien ihmisten kanssa.

Sen sijaan toivotan ohjauksellisen otteen tervetulleeksi osaksi työtäni. Tämä koulutus on vaikuttanut työtapaani ja osaamiseeni hyvin myönteisesti. Osaan kohdata opiskelijoita paremmin, pyrkiä tavoitteellisemmin heidän ongelmiensa ratkaisemiseen yhdessä opiskelijoiden kanssa, osaan organisoida ja järjestellä työtäni paremmin ja ymmärrän ohjauskeskusteluiden ilmiöitä syvällisemmin. Osaan asettua tarvittaessa ohjaajan rooliin, kun opiskelija sellaista tukea tarvitsee.

Ammatillisen koulutuksen reformi

Väitän, että ammatillisen koulutuksen reformi lisää opiskelijoiden ohjauksen tarvetta yllättävän paljon. Omalla koulutusalallani olemme käytännössä toteuttaneet yksilöllisiä oppimispolkuja jo muutaman vuoden ajan. Ilman ohjausta opiskelijat jäävät helposti polkemaan poluilleen paikoilleen niin pitkäksi aikaa, että putoavat itse tallomiinsa kuoppiin. Itseohjautuva, vahvan motivaation masinoima oppiminen on ammattikouluissakin täysin mahdollista. Leijonanosa opiskelijoista tarvitsee kuitenkin paljon ohjausta, ellei sen motivaation löytämiseen niin ainakin omalta kannaltaan mielekkäiden valintojen tekemiseen ja vaikkapa opiskelutaitoihin. Mutta kuka tätä ohjausta antaa?

Perinteinen vastaus ammattikouluissa on, että liitämme tämän ohjausvelvollisuuden ryhmänohjaajan tehtäviin. Kun opetushenkilöstöä on kuitenkin karsittu terävällä vesurilla, tarvitaan ohjaamiseen tukea myös muilta ammattiryhmiltä. Opetushallituksen pääjohtaja Olli-Pekka Heinonen linjasi 12.5.2017 ilmestyneissä Etelä-Suomen Sanomissa, että "etä- ja itseopiskelun lisääntyminen vaatii nykyistä paremmat resurssit sekä oppilaanohjaukseen että opiskelijahuoltoon." Uskon, ettei opinto-ohjaajien tarve todellakaan vähene, päin vastoin. Tosin on harkittava tarkasti esim. opettajien/kouluttajien sekä ammatti-opojen välinen työnjako. Päivittäisen ammattiin kasvun ohjaamisen tekee luontevasti oma opettaja, mutta esim. jatko-opintopolun suunnittelussa opiskelija saattaa hyötyä enemmän opinto-ohjaajan osaamisesta.

Reformi on toistaiseksi vielä kuin kylvämätön kasvimaa. Se tarjoaa paljon mahdollisuuksia, mutta sato ei ole mitenkään varma. Uskon, että sekä opettajia että opoja (samoin kuin monia muitankin ammattiryhmiä) tarvitaan tukemaan opiskelijoiden kasvua ja kehitystä. Toivon, että reformista seuraa hyviä asioita. Yritän itse olla varmistamassa, että niin tapahtuisi.

Yksilölliset oppimispolut

Yksilöllisten oppimispolkujen toteuttaminen olisi helppo nakki, jos oppilaitoksessa olisi valtava määrä opiskelijoita, reilusti opetushenkilöstöä ja tasainen kiinnostus esim. eri valinnaisiin tutkinnon osiin. Opinto-ohjaajalle vain jaettaisiin taulukko saatavilla olevista opinnoista, opo tutustuisi siihen opiskelijoiden kanssa ja suunnittelisi kullekin mielekkään, kiinnostavan työjärjestyksen. Niukkenevien resurssien koulutusmaailmassa todellisuus on kuitenkin toinen. Samalla kun opiskelijalle aukeaa herkullinen valinnan mahdollisuuksien maailma, opetuksen/harjoittelun tarjoaminen vaikeutuu suuresti. Miten koulutusta voidaan jatkossa suunnitella, kun opiskelijat voivat tehdä yksilöllisiä valintoja opittavien asioiden, ajan ja paikan suhteen? Milloin ja kenen johdolla voi oppia vaikkapa traktorin keväthuollon tekemistä?

Omalla koulutusalallani olemme koettaneet ratkaista tätä kysymystä ottamalla käyttöön tiimioppimisen. Siinä tiimin oma valmentaja osallistuu voimakkaasti myös oppimismaiseman luomiseen, eli on mukana rakentamassa oppijoille erilaisia "pelipaikkoja", siis oppimisen mahdollisuuksia. Miten opinto-ohjaaja voisi olla tässä mukana, kun hänellä on kovin rajalliset vaikutusmahdollisuudet opiskelijoiden arjen tarjoumaan? Opolla on paljon rajallisemmat mahdollisuudet polkaista pystyyn esimerkiksi työssäoppimispaikkoja, projekteja työelämän kanssa tai vaikka tekaista verkkotehtäviä niitä tarvitsevalle opiskelijalle. Jos opon rooli on lähinnä esitellä tarjolla olevia mahdollisuuksia opiskelijalle ja auttaa häntä tekemään mielekkäitä valintoja, mitä opo tekee, ellei mitään mahdollisuuksia ole valmiina tarjolla? Tuntuu, että opinto-ohjaajat tulevat olemaan jonkin verran "kädettömiä" yksilöllisten oppimispolkujen ohjaamisessa, kun he eivät itse pysty luomaan niitä oppimisen mahdollisuuksia.

Opiskelijan tukeminen ohjauksen keinoin

Yhtenä tavoitteenani opinto-ohjaajakoulutuksessa oli oppia rakentamaan ammattimaisempia ohjauskeskusteluja. Nykyiseen työhöni kuuluu kohtaamisia opiskelijoiden kanssa laidasta laitaan. Yksinkertaisimmillaan tarkistan ateriakorvauslomakkeita ja vetäisen niihin nimikirjoitukseni. Toisessa ääripäässä keskustelen opiskelijan kanssa vuosien ajan säännöllisesti tuntikausia hänen koko elämänsä kirjosta lapsuuskokemuksista uratoiveisiin, terveysongelmista auton huoltotarpeeseen. Suuri osa näistä tapaamisista on edelleenkin spontaaneja, esim. käytävällä kohdatessa ajankohtaiseksi tulevia juttutuokioita. Olen kuitenkin saanut aika paljon ryhtiä tavoitteellisempien ohjauskeskustelujen suunnitteluun ja toteuttamiseen. Jo se on auttanut paljon, että olen ottanut tavakseni sopia keskusteluille etukäteen ajankohdan, joka sopii minullekin (enkä joudu aina keskeyttämään muita töitäni). Näin toimien myös opiskelija saa aikaa valmistautua keskusteluun, eikä siihen kulukaan niin kauan aikaa.

Helmasyntinäni on edelleen liiallinen "kivuuden" tavoittelu. Rupean liian helposti kynnysmatoksi, eli minun on vaikea sanoa kenellekään tai millekään ei. Kärsin ylijoustavuuden sitten omissa nahoissani, kun päivän tärkeät työt jäävät opiskelijoiden tarpeille antautumisen vuoksi tekemättä. Yritän edelleen oppia napakkuutta ja myös opiskelijoilta vaatimista. Vaikka opiskelijat kokevat helpon tavoitettavuuden ja joustavuuden tärkeiksi, kaikki heidän asiansa eivät kuitenkaan oikeasti vaadi välitöntä huomiotani, jos jotain keskeisempää on juuri tekeillä.

Käytettävissä olevan työajan vähyyden vuoksi on jatkossa välttämätöntä säännöstellä opiskelijoille antamaani aikaa. Olen harkinnut työhuoneeni vaihtoa vähän syrjemmälle (pois opiskelijoiden kulkureitiltä) tai oven pitämistä kiinni silloin, kun olen tekemässä kiireisiä hommia. On myös opiskelijoiden oppimispolkujen tukemiseksi välttämätöntä pitää säännöllisiä seurantakeskusteluja. Pyrin jatkossa asettamaan enemmän deadlineja ja luomaan positiivista painetta pyrkiä kohti omia tavoitteita.

Opiskelijan kohtaaminen

Arkinen jutustelu on tärkeää toimivan yhteyden luomiseksi opiskelijoihin. Ohjauskeskusteluissa siitä pitää kuitenkin pyrkiä aika pian siirtymään itse asiaan ja ohjaajan tehtävä on pitää ratkaistava asia keskiössä. Pidän vahvuutenani sitä, että minun on helppo puhua opiskelijoiden kanssa. He puolestaan tuntuvat kokevan, että minun puoleeni on helppoa kääntyä. Ammattimainen asiassa pysyminen on sen sijaan minulle usein haaste. Huomasin sen myös ensimmäisestä videoidusta ohjauskeskustelustani. Nämä videoidut ohjauskeskustelut purkuineen olivatkin minusta osa koulutuksen parasta antia. Niistä sai todella paljon ajattelemisen aihetta ja pureskeltavaa.

Erilaiset ohjausteoriat puolestaan antoivat ymmärrystä eri tavoista ymmärtää ja kohdata opiskelijaa. Minusta tuntuu, että osaan nyt vaihdella erilaisten lähestymistapojen välillä tilannekohtaisesti.

Opinto-ohjaajan työkalut

Koulutuksen aikana olen saanut aktiivisee käyttöön useita erilaisia työkaluja. Niitä tuli vastaan etenkin ohjausteorioihin liittyvissä työpajoissa. Joitain etsin itsekin käyttööni ohjauskeskusteluja varten. Jos minulla joskus on hetkinen aikaa, yritän koota niistä itselleni sellaisen vakiosetin, joiden käyttö tuntuu tavallisesti vastaan tulevissa ohjaustilanteissa luontevalta. Omaa työtäni helpottaisi ja nopeuttaisi suuresti, jos minulla olisi helposti käsillä esim. erilaisia kaavakkeita tai piirtämistehtäviä opiskelijoille ojennettavaksi, kun pelkät sanat eivät tunnu edistävän tilannetta.

Ammatillisen koulutuksen ja ohjauksen tulevaisuus

Tulevaisuutta on viime aikoina ollut vaikea mieltää minään ihanana mahdollisuutena. Ennemminkin se tuntuu pelottavalta ja epävarmalta. Siltä se varmasti vaikuttaa myös opiskelijoista. Tuntuu melkeinpä julmalta lähettää epävarmat ja kokemattomatkin opiskelijat yhä laajemmin työpaikoille, jotka eivät nekään ole jääneet paitsi tästä kiireestä, paineista ja epävarmuudesta. Unohdetaanko, että ammatilliseen peruskoulutukseen saapuu usein monin tavoin pehmeä ja kehittymässä oleva nuori? Ehdimmekö ja jaksammeko antaa hänelle riittävästi turvaa ja aineksia työtä tekeväksi ammattilaiseksi kasvamiseen?

Työelämälähtöisyys on tärkeää, sillä työelämäänhän tässä koetamme tekijöitä kouluttaa. Silti ammatillinen peruskoulutus on myös olennainen osa yksilön kasvatusta, ihmisiksi elämisen, ihmiseksi kasvamisen polkua. Olen kovin skeptinen sen suhteen, että työelämän kiireiset duunarit jaksaisivat oman työnsä ohella tätä kasvatustyötä tehdä. Kaipa reformin maalailema, yhteistyössä työelämän kanssa toteutuva koulutus on mahdollista saada onnistumaan, mutta paljon ajatustyötä ja epävarmuudessa elämistä se meiltä edellyttää. Ohjauksen epäkiitollinen tehtävä on koettaa auttaa opiskelijoita luovimaan tässä epävarmuudessa ja löytämään omat, työuraan johtavat polkunsa.